Hankkisinko varsan?

Duken ensimmäisiä ulkoiluja keväällä 2011. Kuvan copyrigt M. Salinkangas

Moni haaveilee jossain kohtaa hevosharrastustaan omasta hevoslapsesta. Joku tekee tai ainakin haaveilee sellaisesta omalla tammallaan, joku ostaa maitovarsan tai vastaavan. Itse päädyin hankkimaan juuri vieroitetut oripojat ekoiksi varsoikseni.

Minulla ei ole vielä kokemusta aiheesta kuin vajaan vuoden verran kahden ihanan vuotiaan kanssa elämisestä, mutta pitkäaikaisen haaveeni toteutuminen on pitänyt vaaleanpunaiset lasit päässäni tiukasti, ruusunpunaisten unelmien ja haaveiden yhä kumpuillessa mielessäni.

Mitä olisi hyvä ottaa huomioon varsaa hankkiessa? Paljon samoja asioita, kuin aikuisenkin, mutta tärkein on kaiketi se tunne. Varsaa ei voi koeratsastaa eikä kauheasti käsitellä, ellei kyseessä sitten ole keppihevonen. Vakoile varsan tietoja netistä, katso sukutaulua ja muita kriittisiä tietoja, mitä internetin ihmeellinen maailma tarjoaa. Vertaile ja tee tilastoja. Ole fiksu ja käy katsomassa monia vaihtoehtoja. Valitse se, jolla on perusasiat kunnossa ja jonka kohdalla kolahtaa ja kovin.  Perusasiat meinaavat ihan rokotuksia, vuoluja, madotuksia, käsittelyä, talli- ja elinolosuhteita. Perusjuttuja siis. Ulkonäkö on joinain päivinä sivuseikka: Varsinkin ensimmäisenä vuotena kasvu on kovimmillaan ja varsa on joka päivä vähän erinäköinen: Välillä oikeinkin sievä, välillä taas kaikkea muuta.

Nämä nyt ovat siis itsestäänselvyyksiä, ainakin teoriassa. Mutta mitä muuta olisi hyvä huomioida, sitten kun kauppakirjat on tehty ja varsa on onnellisesti trailerissa matkalla kotiin? Varsa tarvitsee seuraa ja virikkeitä. Niille on olemassa omia pihattopaikkoja ja sitten on niitä, jotka haluavat perustaa oman varsapäiväkodin kotipihaansa. Silloinkin ikätoveri on ehdoton juttu. Ostaako sitten varsoja kerralla vai ottaako hoitoonsa muiden hevosia, siinäkin on oma pulmansa. On olemassa myös tuhat ja yksi koulukuntaa, miten kasvattaa varsa. Monelta vain tuppaa unohtumaan, että hyvään lopputulokseen pääsee monella eri tavoin, hevosihmisillä tuntuu olevan jokin ihmeen pinttymä puolustaa omia metodejaan ja lynkata automaattisesti kaikki muut. Avarakatseisuus ja sen myötä suvaitsevaisuus on siis maalaisjärjen ohella toinen katoava luonnonvara. (Toim. huom. Hyvä lopputulos tarkoittaa eläimen kannalta parasta mahdollista, eli mitään sen hyvinvointia vaarantavaa juttua en hyväksy!)

Jos päädyt siihen, että hankit sen muutaman varsan kotiin, varaudu yllätyksiin – niin positiivisiin kuin negatiivisiinkin. Itse tiesin etukäteen oikeastaan vain sen, että varsat voivat tehdä ihan mitä vain. Ja koska kyseessä on iso saaliseläin (tai ainakin sellaiseksi aikova), ne voivat todella tehdä ihan mitä vain. Aina ei ole oma mielikuvitukseni riittänyt, kun olen pyrkinyt miettimään mahdolliset kauhuskenaariot valmiiksi, kun tulee tilanne X. Tyypillinen tällainen yllättävä tilanne on esimerkiksi sellainen, kun kokeillaan jotain ihan uutta asiaa. Esimerkiksi Salama 9kk ei halunnutkaan kulkea sievästi narussa tai se samainen otus ei haluakaan, että sen jalkoja pestään paria kuukautta myöhemmin. Myöskin ihan umpikiltti Duke, tapahtumahetkellä ikää 1 vuotta, päätti hypätä trailerissa etupuomin päälle kesken kauniin kevätretken. Tietenkin olin myös yksin liikkeellä siiloin. Myös kaiken (= aitojen, narujen, karsinanoven, ruokakupin ym.) kestävyyttä on varsana kiva kokeilla. Se on ihan normaalia ja kuuluu kasvuun. Toivottavaa toki on, ettei kukaan loukkaannu rajoja rakentaessa.

Aiheesta saa helposti kovin negatiivisen kuvan. Todellisuus on kuitenkin täysin päinvastainen – on aivan ihanaa, kun oripojat (okei, sittemmin ruuna ja ori) painivat ja leikkivät pitkin päivää ja tekevät muutenkin kaiken yhdessä kellontarkasti. On myös mahtavaa huomata, että varsa ei ehkä viidennen jalkojen letkutusyrityksen jälkeen enää potki niin paljoa kuin aluksi. On myös hienoa, kun ne nauttivat silminnähden jostain puuhasta, mitä ihmisen kanssa voi tehdä. Toisaalta on vaikeaa välillä muistaa, kun ne käyttäytyvät niin vallan hienosti, että kyseessä ovat ihan babyhorset.

Hauskinta on myös se, miten jokainen päivä on erilainen. Joskus, oikeastaan hyvin harvoin, olet ihan valmis hävittämään jokaisen kavioeläimen omalta tontiltasi, kun taas välillä ei hehkutuksesta ja onnellisesta paasauksesta tule loppua sitten millään. Silloin kirjaimellisesti ihkutetaan vauvaheppakuvia ja kirjoitellaan blogiin ja Facebookiin kuolettavan pitkiä tarinoita siitä, miten oma heppa on niin täydellisen ihku. Toisaalta myös aika kultaa muistot, ne huonot päivät hukkuvat äkkiä niiden onnellisten alle ja niitä muistellaan vain silloin tällöin päivinä, jolloin vain omistajalla oli vähän huono päivä.

Onko siis ideaa vaihtaa ratsuhevoset varsoihin ja odottaa about 3-4 vuotta, että niillä ehkä kenties mahdollisesti pääsisi joskus jopa ratsastamaan? Jos minulta kysytään, niin kyllä! Toki silloin tällöin on ikävä sitä ikiomaa ratsua, mutta sellaisten tilanteiden varalle kannattaa luoda varasuunnitelma. Esimerkiksi pitää joku ratsun tapainen kotinurkissa tai sitten vain tunkeutua röyhkeästi tuttavien luo ratsastelemaan silloin tällöin. Pääsääntöisesti nämä kaksikin pitävät arkipäivien rutiinit rullaamassa, kun touhutaan yhdessä kaikkea, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Ja sitä paitsi, kuulostaahan se, että saat luotua omaan hevoseesi ihan erilaisen suhteen, kun se on käsissäsi pikkuvarsasta lähtien erittäin houkuttelevalta ja hyvältä. Siihen pyritään ja sen takia jokainen ihana ja kamala päivä otetaan ilolla vastaan. Pessimisti ei pety, mutta optimisti onkin aina onnellisempi.