maanantai 31. maaliskuuta 2014

Olen niin innoissani!

Eksyin tässä jälleen internetin ihmeelliseen maailmaan ja löysin ihan uuden maailman Googlesta hakusanalla "horse curb". Tuttuja kuvia netti pullollaan. Lisäksi löysin uutta tietoa aiheesta, mitä ei suomenkielisenä juurikään löydy.

Siinä samalla tuli tutustuttua vähän Horsewaren vuoden 2012 innovaatioon: Ice-Vibe kylmäyssuojiin, joita saa sääri-, polvi- ja kinnermallisina:


Nämähän ovat kuin luodut Salamalle tai lähinnä sen kintereille. Sillä on jo kolmas Finn-Tackin kylmäyspatjasetti (55e/kpl) menossa, eli pitkässä juoksussa eivät nekään halvaksi tule. Lähinnä niiden asettelu kintereen ympärille on osoittautunut tässä vuoden mittaan aika haastavaksi, vaikka suojat itsessään ovat oikein mainiot. Mutta siis pakettia odotellaan jo...

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Ratsuponin ensiaskeleet

Duken pääasiallinen tehtävä tähän asti on ollut toimia seuraponina, omistajansa lenkkikaverina ja vakavasti otettavana valjakkoponin alkuna (VOVPa), mutta tänään oli se päivä, kun lajirepertuaari sai luvan laajentua.

Duke on nyt korkattu eli sen selässä on ollut ratsastaja menestyksekkäästi. Ensin se sai ihmetellä vieressä pomppivaa ihmistä, joka pikkuhiljaa nojasi selkään enemmän ja enemmän. Ponin seisoessa paikoillaan paine loppui eli paikallaan seisomisesta sai kiitoksen. Hetken päästä ihminen kiipesi selkään istumaan ja tadaa, seuraavaksi mentiin kentän ympäri käynnissä kaksi kierrosta. Ratti ja jarru toimivat luonnollisesti hyvin, kun ne ovat ajopuolelta tuttuja apuja.

Minä, Duke ja Anni 29.3.2014.
Mitä maailman monin poni eli Duke sitten sanoi ratsastajasta selässä? Ei mitään. Sille käy kaikki!

Dukea ei vielä rasiteta ratsain lainkaan, sitä ainoastaan opetetaan ratsastajan painoon selässä ja kun jostain ihmeestä syliin tippuu sopiva satula, tehdään selkäännousuharjoituksia silloin tällöin. Vasta myöhemmin sitä liikutetaan ratsain enemmän. Pääasiallinen toimi sillä on edelleen valjakkoajon puolella. ;)

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Kotiläksyjä ja jotain uutta


Ihan hirveä flunssa, mutta ei muuta kuin taskut täyteen nenäliinoja (tee-se-itse-vauvamaha! :D) ja muistelemaan edellispäivän juttuloita. Päivän harjoituksena oli pitää ponin etäisyys vakiona taluttajaan eli tässä tapauksessa Duke sai kulkea todella kaukana:


Ostoslistalle laitettiin kunnon köysi, joudun nimittäin tuolla kevyellä ja lyhyellä rimpulanarulla heilumaan kuin heinämies. Vielä on paljon harjoiteltavaa ja siihen nuo videot ovat pelottavan armottomia apureita. Laitetaan nyt yksi tällainenkin tänne, ihan vain omaksi iloksi. Virheitä tiedostan ja niitä tässä yritetään kovin korjata: Parissa kohtaa videota katsoessa itsekin mietin ääneen, mitä minä teen?! :D 


Tehtiinpä me jotain ihan muutakin. Hurja-Urmas sai nyt toista kertaa selkäänsä (jättikokoisen) silan. Koska ne olivat sille ihan ok, laitettiin riimuun pitkät ohjat. Ne olivat myös hetken päästä ihan ok, joten ei muuta taluttaja kameran taakse ja poni liikkeelle. Hurmas ymmärsi homman jujun äkkiä, hieno pikkupoika!

Alkuposeeraus.
Pikkupätkä raviakin.
Jarrut pelaa.

torstai 27. maaliskuuta 2014

Selkärankaa rakentamassa


Tänään eiliset talutusharjoitukset jatkuivat kotona. Korostettakoon tässä vielä sitä, että yritän itse opetella selvempää merkkikieltä ja johdonmukaisuutta, jotta ristiriitatilanteita ei tulisi. Siinä sivussa yritän muuttaa vanhaa juurtunutta toimintatapaani eli sitä, ettei hevonen seuraisi ihmisen jalkoja, vaan yhdessä harjoiteltuja merkkejä narun kanssa.


Hurmas oli ensimmäinen treenikaverini. Se toimii tällä hetkellä narun päässä aika samalla tavalla kuin Salama eli tunkee vähän iholle ja pyrkii ohi. Huomio katoaa Duken suuntaan helposti, koska Duke on Hurmaksen Suuri Ja Mahtava Ponijumalasta Seuraava Juttu. Kuitenkin aika pienin avuin sain sen pysymään takana ja pysähtymäänkin peruutusmerkillä, vaikka merkki on sille vielä aika uusi juttu. Sen kanssa treeni oli hyvin lyhyt, kerran pihan ympäri kera muutaman pysähdyksen ja peruutuksen, jonka jälkeen se pääsi takaisin tarhaan.


Sitten Duke. Dyyk on tällä hetkellä erittäin hyvä talutettava, joten sen kanssa tein lähes saman treenin, mitä Salamankin kanssa eilen. Ensin muistuteltiin kentällä peruutusmerkkiä ja taluttelin sitä siellä. Liikkeelle lähdetään narun (kevyestä) vedosta ja vasta kun hevonen liikkuu, saan itsekin ottaa askeleen. Tämän olen sisäistänyt jo melko hyvin. Hepan on kävellessä pysyttävä takana pitkän narun päässä. Vauhtia säädellään ihmisen toimesta köyden avulla, ei ihmisen jalkojen perusteella. Pysähtyminen onkin sitten itselleni tällä hetkellä vaikeaa: Sivusta se näyttää siltä, että pyydän kyllä, mutta samalla jahkailen ja hiivin. Dukekin alkuun ihmetteli, että mitä oikein meinaan, mutta kun sain annettua yhden avun kerrallaan pelkällä köydellä, alkoi homma luonnistumaan.

Duken kanssa harjoitukset jatkuivat pihalla, jossa huomio ihmiseen on helppo menettää. Hienosti se kuitenkin pysyi kuulolla, kuten yleensä aina. Jotain siis ehkä osaankin, vaikka nämä blogitekstit antavat ymmärtää muuta. ;) On loppujen lopuksi ihan hauskaa laittaa itsensä likoon, vaikka varmasti monella olisi vastaavassa tilanteessa suurena houkutuksena jatkaa entiseen malliin. Olen sitä mieltä, että itseään voi aina kehittää, oli ala tai laji sitten mikä tahansa.

Ponipojat ja ihana kevätpäivä 27.3.2014.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Hauki on kala, rajat ovat rakkautta


Tänään allekirjoittanut talutti hevostaan. Siis Salamaa.

Helppo nakki: Riimu päähän, naru perään ja heppa liikkeelle. Eipäs kun hupsista, se hengittää heti sun niskaan, häplää narua, seuraa jalkoja, katselee lintuja ja juoksevia koiria. Unohtaa peruutusmerkin, vaikka tasan tietää, mitä se tarkoittaa. Oho, mutku just tän ihmisen kanssa niin on aina saanut tehdä.

Niinpä. Tänään Salamatreffeillä sain valita, mitä tehdään. "No jos mentäis vähän taluttelemaan." Mikä sitten meni pieleen? Muun muassa nämä:

Ihmisen tila: Tässä tapauksessa halutaan, että hevonen kulkee takaviistossa, noin parin metrin päässä. Ongelmana tässä lähinnä se, että allekirjoittanut tajuaa ilmatilaloukkauksen aina liian myöhään. Ratkaisuna olisi kehittää silmät selkään, putsata omat korvat ja saada peruutusmerkki läpi jo ennen liikkeellelähtöä. Se toimii myös jarruttavana merkkinä. Tähän asti Salama on saanut hengata ihmisen rinnalla ja painiksihan se helposti muuttuu, jos tulee joku yllättävä juttu eteen. Toisin sanoen ihminen ryntää alta pois ja polle loikkii.

Huomio: Minäkin olen ihan kiva tyyppi, mutta Salama ei aina sitä muista, kun ympäristö tarjoaa paljon enemmän nähtävää. Minä pöljä annan sen vielä jäädä tähystämään/haistelemaan/kyttäämään/ihailemaan kaikkea, vaikka jo sillä hetkellä pitäisi tehdä "jotain". Esimerkiksi pitää se huomio ihmisessä.

Oma vauhti: Ei saa kipittää hevosta karkuun. Eikä saisi laahustaa.

Omat jalat ja vartalo, merkkikieli: Kädet alas. Varpaan oikeaan suuntaan. Juoksuttaessa koko homma kulminoitui siihen, että kun keksin pitää huolen yhdestä asiasta, meni taas kaksi muuta juttua pieleen. Ei saisi sekoittaa merkkejä kesken kaiken eikä jättää pyyntöä kesken (suurin perisyntini!). Eikä saa simputtaa. Merkkikieltä tulee allekirjoittaneen harjoitella, jotta ne tulevat selkärangasta eivätkä viiden tunnin viiveellä. Näin itsevarmuuskin paranee, etkä näytä yhdeltä paksulta kysymysmerkiltä koko aikaa. Ai niin, note to myself: Ei saa peruuttaa, koskaan. Seiso vaikka mielellään paikallasi.

Mutta hei, jotain hyvääkin! Eiliseltä henkisen valmennuksen luennolta tarttui juoksutukseen pari hyvää mielikuvaharjoitusta ja pienen alkujännityksen jälkeen se todellakin toimi! Ei vielä täydellisesti, mutta yritys oli hyvä: Kuvittelin Salaman tilalle liinan päähän Duken, tutun ja turvallisen karvapalleron. Tästä lisää ehkä myöhemmin.

Kuten edeltä voisi luulla, niin aika vierailla vesillä ollaan, kun omaa toimintamallia pitää aika radikaalisti muuttaa. Uuden oppiminen ei koskaan ole helppoa, mutta itsepäisellä ja avoimella asenteella aina mahdollista. Eikä tässä kohtaa puhuta hevosesta...

PS. Duke tietää taas, mitä tekee seuraavat päivät... ;)

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Salamapäivä


Tänään oli pitkästä aikaa se päivä, kun kurvailtiin katsomaan Salamaa. Se on jo kuukauden majaillut Hessillä, äkkiä se aika vain menee! Kohta Poju tulee sitten kotiin, muutaman viikon päästä.

Salama on päässyt jo ohjasajon makuun. Se ei enää vedä hernettä nenään ihan joka kerta, jos sitä komentaa. Hyvin palvelualtis ja yritteliäs se on, lisäksi se on hyvin nopeasti oppinut uusia "temppuja". Tällä hetkellä tilanne on se, että hevonen kyllä osaa, mutta omistajansa ei. Kuvat ja videot (kiitos vaan Tarulle!) kertoivat lopulta sen, mitä en paikan päällä ihan heti bonjannut. Treeniä, treeniä...

Salama kerjäämässä lisää harjausta.
Hän keskittyy.


Punatakkiselle yritetään vääntää rautalangasta asiaa X. 
Kiitos ja varusteet pois.
Salkku tietää olevansa taitava!
Jälkiruuaksi vihreä kuula.
Kätevä korvien rapsutusväli.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Ponipoikien iltapäivä

Valmistauduttiin metsälenkille yhdessä.
Käytiin siellä lenkillä. 
Hurmas "Mister Märkäpaita" oli ihan elementissään, kun pääsi lenkkeilemään.
Hurmas sai silan ensimmäistä kertaa selkäänsä. Ei ollut kauhistuttavaa suinkaan. 

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Onko värillä väliä?


Jo vuosia erään keskustelupalstan kuumimpia puheenaiheita kasvatuspuolella on ollut suomenhevosten niin sanottu värijalostus.

En ole kasvattaja, vaan lähestyn aihetta harrastajapuolelta hevosenomistajana ja pienen kotitallin pitäjänä. Hevoset ovat harrastus, johon upotetaan paljon aikaa ja rahaa. Hevosten eteen tehdään paljon asioita, pitkälti muiden asioiden kustannuksella - ei ole lomamatkoja tai turhia vapaapäiviä. On valittu maat ja mannut sekä autotkin hevosten mukaan. Korostettakoon tässä kohtaa, että jokaisen omia valintoja siis.

Kerrottakoon joitain faktoja: Suomenhevosen kuuluu olla rautias. Siis punainen. Friisiläisen vastaavasti tulee olla musta, vuonohevosen keltainen, lipizzan valkoinen jne. Silti poikkeus vahvistaa säännön: Sekaan mahtuu muitakin, enemmän tai vähemmän. Erikoisuudet kiinnostavat - aina löytyy niitä, jotka haluavat erottua massasta. Tai sitten ihan vain toteuttaa unelmiaan tai noudattaa esteettisiä mieltymyksiään.

Suosi suomalaista, sanoo Kasvattaja Harrastajalle, kun jälkimmäiseksi mainittu haluaa vaikkapa kotipihaansa kivan harrastehevosen. On voinut löytyä kaksi kivaa hevosta: Söpö liinaharja putte tähtipiirron ja neljän sukan kera sekä pieni pyöreä eestinihme kivalla katseella ja ruunivoikolla värityksellä. Kuvitellaan, että edellämainitut ovat samaa hintaluokkaa, yhtä osaavia, kivoja ja terveitä. Harrastaja nyt vain sattuu pitämään keltaisesta väristä enemmän kuin punaisesta. On siis luontevaa valita se, mikä itseään miellyttää enemmän. Tilanne voisi olla ihan vastaava, vaikka molemmat hevoset olisivat suomenhevosia. Jokin asia ratkaisee ostopäätöksen aina ja se tuskin on ulkopuolisen ihmisen murhe ollenkaan.

Suomenhevosen pääväriksi valittiin vuonna miekka ja kirves rautias vierasverisyyden kitkemiseksi. Kaunis ajatus, mutta ajat muuttuvat. Nykyään suomenhevoselle on eri käyttötarkoituksia entisen työhevosen lisäksi: On ratsua, ravuria ja pienhevosta. Jokaiselle jotain siis. Miksei sitten väripaletin eri sävyissäkin?

On keskustelupalstan nimettömien kriitikoiden onni, että suomenhevosen ainut kimolinja on työhevossukua. Sitä aitoa ja alkuperäistä siis. On toissijaista, että niiden luonne on pääsääntöisesti aika harrastajaystävällistä. Ne ovat rauhallisia tätikuljettimia, kunhan selviävät nuoruuden karikoista ilman traumoja. Tädinkestävyys ei Oikealle Ratsusuokille ole enää tänäpäivänä suotava ominaisuus, koska hevosen pitää kuulemma vain suorittaa, kuten raviputenkin. Harrastelijan ei tällöin kuulu osallistua hevosensa elämään muuten kuin rahoittajan roolissa. Työhevoset ovat niin last season.

On myös ihan absurdia, että Sitä Oikeaa Ratsusuokkia on jalostettu useammasta linjasta useamman vuoden ja vasta nyt Se Oikea Ratsusuomenhevonen alkaa näyttämään siltä, että puoliveriuskolliset tädit kuikuilevat puttekisojen suuntaan. On siis ihan fiksua kritisoida sitä, että kimosta suokista ei tullutkaan yhdessä yössä I-palkinnon ratsukantakirjaoria. Prosentuaalisesti tosin moni rautias, musta tai ruunikkokaan ei siihen suoraan kykene, mutta sekin on toissijaista.

Valtaosa harrastelijoista ei edes kilpaile kissanristiäisiä kummemmissa tapahtumissa. Valtaosa harrastaa kotonaan, pienessä piirissä perheen tai ystävien seurassa. Ei tarvita välttämättä liitokaviota tai kisakenttien ruusukehaita. Halutaan hevonen, jonka selkään voi laittaa vauvan ja vaarin, perään kärryt ja reen, tarvitaan siis helppo harjoitusravi ja monipuolinen harrastuskaveri. Joillekin yhteensopivuus oman perennapenkin kanssa on ilo silmälle - harvemmin kuitenkaan ensisijainen asia.

En sano enkä väitä, etteikö näitä ominaisuuksia löydy muun värisistä suomenhevosista. Varmasti löytyy ja löytyykin, mutta yritän avata kriitikoille sitä, että tällä hetkellä edellämainitut ominaisuudet ovat myös vahvuuksia ja valttikortteja, eivät pelkkiä miinuksia. Jos ja kun valinnanvaraa on, on suomenhevonen heti kiinnostavampi ja myyvämpi rotu. Annetaan siis kaikkien kukkien kukkia.

Terveisin Harrastaja, jolla muuten tallissaan tummanruunikonkimo suomenhevonen. Se on tietenkin omaan silmään maailman kaunein. 

Periaateponi


Dukehan on jämpti poni: Tarkka, pedantti ja periaatteensa veroinen. Pääsääntöisesti se on ihan okei ja yhteiselomme onkin sujunut suloisessa symbioosissa arjen kiemuroissa.

Nyt se on kuitenkin vakaasti päättänyt olla kengätön. Joka viikko se on heittänyt yhden tai kaksi kenkää mäkeen, mutta nyt päätin antaa asian olla eli poni saa jatkossa olla ilman kenkiä - ainakin ensi syksyyn asti. 

Eilen se järjesti omistajalleen taas pientä lisäpuhtia:

21.3. perjantai-illan dilemma: Pimeyteen kadonnut poniloimi.
Ilmeisesti se haluaa olla myös loimeton. Villi ja vapaa ponipoika. Siispä olkoon, koska tämä oli jo toinen revitty loimi lähiaikoina. Miksi aina minun lempiloimeni? No, onneksi päivät ovat jo lämpimiä ja poni pärjää ainakin kauniit päivät ilman tuulipukua.

Yksi periaate on myös tämä, nimittäin suloiset köyrypukit pienenkin esteen jälkeen:

Dyyk oma-aloitteisesti hyppelehtimässä.

Tsemppiä vaan ratsastajalle.

Nih, mä osasin!
Olin tänään muuten näkevinäni autolla ajaessa leskenlehtiä tienposkessa ja niitä lähdimmekin sitten jääräpää-Duken kanssa heti etsimään. Yhtäkään kukkasta emme tällä kertaa löytäneet, mutta jokainen aurauskeppi tuli testattua tällä tavoin:

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Videoterkut Helgalta

Sohvavahti-tallikissa-lemmikkikisummekin Helga on nyt löytänyt nykyteknologian:

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Olipa kerran unelma

Olipa kerran pieni vaaleahiuksinen tyttö
Se tiesi jo silloin, että haaveet ovat vain haaveita
Unelmat sen sijaan jotain, mitä voi toteuttaa


Se tyttönen unelmoi styroksista tehdyn poninsa vieressä siitä, että tuo Didiksi ristitty hirvitys heräisi joskus eloon, oikeaksi poniksi. Hirnuisi, laukkaisi tytön nähdessään tämän luokse, tuuppisi pehmeällä turvallaan.

Se samainen tyttö keräsi aikanaan viikkorahojaan siihen, että sai vuokrahevosen ja sille koottua kasan harjoja sävy-sävyyn. Joskus mentiin maalta kaupunkiin, laskettiin pennit tarkoin ja ostettiin niillä penneillä kaviokoukku ja viininpunainen riimunnaru.

Se samainen viininpunainen riimunnaru on edelleen olemassa. Se roikkuu tallissa. Minun tallissani, jossa oma styroksiponi on ihan oikea, vähän erivärinen vain. Sillä on kaveri, joka on myös ihan oikea hevonen: Juuri sellainen läsipää, mistä olen aina unelmoinut. Sekin oli vielä vähän aikaa sitten vain unelma, jonka en koskaan ajatellut toteutuvan.


Matka huolettomasta lapsuudesta ja kasvihuoneen keppihevostallista aikuisuuteen on ollut pitkä ja kuoppainenkin, mutta yksi asia on aina palkinnut: Unelmat ihan oikeasti toteutuvat, jos vain jaksaa kovin toivoa. Niin ja olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Pieni uurastus niiden eteen on toki myös toivottavaa. Pienenä pelkäsin, että saako aikuisena olla enää yhtään lapsellinen. En tiedä, mutta tiettyyn pisteeseen asti se on hyvinkin kantava voima, monessa asiassa.

Pysähdyin eilen rapsuttelemaan Dukea, tuota ihanaa pientä oikeaa ponia ja mietin, missä nyt mennään. Tuo lapsuudessa luotu vaaleanpunainen unelmaidylli ei ole ollutkaan niin kivutonta ja mutkatonta, mutta onneksi sekaan on mahtunut paljon hyviäkin päiviä. Vaikeudet ovat tehty voitettaviksi, sen taisi tietää jo tuo korkeimmalle korokkeelle valkoisen orhinsa kanssa kiivennyt punapöksyinen blondikin.


Minulla on vieläkin paljon unelmia. Lisäksi on paljon haaveita. Vain aika näyttää, miten niiden käy. 

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Resepti iloisen ponin iltapäivään (kuvia)

Onko sinulla joskus ongelmana keksiä monipuolista liikuntaa pienelle poniystävälle? Tässä yksi resepti ongelmaan!


Reseptin ainekset:
- Yksi iloinen shettispoika tai -tyttö
- Riimu + naru
- Jumppapallo
- Hyvät ulkoilukengät taluttajalle
- Kaviokoukku tilsojen irroitukseen, risu ojanpohjalta kelpaa myös
- Ponikaveri viimeistelyyn
- (Kamera)

Valmistusohjeet:

1. Ponin energiatasoa pohjustetaan kevyellä alkulämmittelyllä, joka koostuu taluttelulenkistä metsätiellä. Vesilätäköiden yli loikitaan ja välillä laukataan kuin mitkäkin kurittomat kakarat narun päässä, puolin ja toisin.

2. Sääolosuhteiden vuoksi tulleet tilsat poistetaan maantien varressa ojasta löytyneellä karahkalla.

3. Kotimatkalla maistetaan jokaista aurauskeppiä ja yritetään ahdistella juoksijaakin.

4. Jokainen ponipoika tulee onnelliseksi hetkestä yksin jalkapallostadionilla - vain hän ja pallo. Toivotetaan hänet tervetulleeksi, hän on täällä tänään:

Ota stadion haltuun Duke!


Tee perässä.





5. Jos ja kun tämäkään ei vielä riitä, otetaan ilo irti villillä kirmailulla lumisella pellolla: 









Fundeeraustauko.

6. Kaksin aina kaunihimpi, joten otetaan toki ponikaverikin mukaan, ettei viatonta kuvaajaa tarvitse haastaa mukaan tähän painiin... ;)



7. Halutessaan saadun kuvamateriaalin voi jakaa koko kansan tietoisuuteen nettiblogin kautta. 

8. Olkaa hyvät!