Mitä jos, Salama olisi kissa ja sillä olisi vielä pari elämää käytettävissä?
Kissamaisen notkeasti se on ainakin viime aikoina liikkunut. Ja nyt en puhu meidän kissasta, joka nukkuu röllykkänsä vieressä milloin missäkin lämpimässä ja kulkee vetreästi vain jääkaapille.
Ainut pieni miinus on uudelleen aktivoitunut heinäallergia, joka näkyy mm. mahanalusturvotuksena muuten normaalipainoisen Salkkulin vartalolla. Uusi siedätyslääke on kuitenkin tulossa.
Sätkyn kuntoutus on lähtenyt ihan hyvin käyntiin. Hän on kiltti potilas, eikä kerää kevyemmästä jaksosta turhaa pöllöenergiaa. On elossa kyllä, mutta ei turhista hötkyile. Harvinaisen ihastuttava piirre näissä jalka-asioissa! Velipoika ei enää toisen viikon jälkeen pysynyt käsissä, että sikäli en ikävöi niitä aikoja yhtään. Säde on kävellyt narusta nyt päivittäin sen verran kuin on jaksettu talutella. Eilen ulkoilutettiin vähän satulaakin parin pihakiekan verran.
Otj:n liikerata on jo vähän parempi eli oletettavasti turvotusta on saatu vähän pois. Vielä on silti paljon tehtävää, että kintusta saadaan hyvä. Ensimmäinen kontrolli on joskus maaliskuun aikana, joten siihen asti vain kävellään. Tällä hetkellä olen itse täysin poissa liikutusringistä polveni kanssa, mutta aina katsella voi.
Yhä useampi on ottanut hevosia kotiinsa. Osa suunnittelee tarkoin plan B:n pahan päivän varalle ja osa elelee vailla huolta huomisesta. Fakta on kuitenkin se, että osa ihmisistä on keskimäärin tapaturma-alttiimpia kuin toiset ja toisaalta taas huomisesta ei kukaan koskaan tiedä. Eikä aina tarvitse olla kuolemankielissä, ennen kuin vastuuta jakaa. Pienikin tapaturma tai ns. arkinen sairaus (norovirus, ärhäkkäämpi flunssa tms.) voi viedä tallinpitäjän sivuun. Kotitallin pidossa useimmiten oikeus kunnalliseen lomittajaan ei toteudu, joten se plan B ei ole lainkaan huono idea.
Ymmärrä vastuu. Jos olet itse korvaamaton, eikä kukaan osaa hoitaa hevosiasi ns. terveessä arjessa, voi katastrofihetkellä tilanne olla haastava. Ymmärrä myös se, että sairaalan pehkuilla maatessasi jonkun on todella hoidettava ne hevoset. Valitettavia esimerkkejä tämän laiminlyönnistä löytyy ja kärsijöinä näissä ovat valitettavasti eniten ne hevoset. Tämä myös pitää sisällään sen, että hevosten on oltava ns. kaikkien käsiteltävissä turvallisesti tavanomaisissa toimenpiteissä.
Tapaturmavakuutus. Suomessa on hieno terveydenhuoltojärjestelmä, johon pääsääntöisesti voi luottaa. Vinkkinä kuitenkin sanoisin, että tarkista oma tapaturmavakuutuksesi ja oikolue sen sisältö. Hoitoon pääsy heti on aika kiva lisä siinä kohtaa, kun polvi on kokoa jalkapallo.
Tukiverkko. Kartoita edes yksi ihminen, johon voi luottaa. Enempi toki parempi. Keskustele tukiverkoston kanssa siitä, mitä hevosille tehdään, jos jotain käy. Uskalla pyytää apua. Ole kiitollinen, jos ja kun joku huolehtii hevosistasi ylipäätään ja sovi tarvittaessa taloudellisesta puolesta erikseen. Selvitä paikalliset kontaktit, jotka voivat tehdä tallituurauksia tarvittaessa. Jos hevosesi tarvitsee liikuntaa säännöllisesti ihmisen toimesta, kartoita / mieti vaihtoehtoja etukäteen.
Varaudu ja ohjeista. Ei ole pöllömpi juttu tehdä kirjallisia ohjeita päivittäisiin tallirutiineihin. Kuvalliset ohjeet helpottavat. Rutiineja on hyvä näyttää ihan käytännössäkin, jos tallilla vakituisia kävijöitä on. Nimeä karsinat, kipot ja varusteet. Varmista, että rehuja ja kuivikkeita piisaa ja pidä huoli, että niitä saa jatkossakin. Jos olet tajuttomana teholla ja heinät ovat loppumassa, on heinämiehen yhteystiedot hyvä olla muillakin tiedossa. Tee myös talliympäristöstä turvallinen ja selkeä, se auttaa kummasti arjessa.
Priorisoi. Hädän hetkellä on yksi lysti, jos rakkaan karvakorvan hoito ei vastaa ihan täysin sitä, mitä omistajan hallussa ollessa. Kunhan puhdasta vettä, heinää, mahdolliset lääkkeet ja suurin piirtein puhdas karsina löytyy. Totuttu ulkoilu on myös toivottavaa, oli se sitten tarhaus tai laitumella olo. Aivan toisena tulevat hienoiset yksityiskohdat, joita omastakin takaa löytyy: On loimitusohjetta, jalkojen ja ihottuman päivittäistä hoitoa ja muuta lisärehukikkailua.
Uskalla silti elää. Ei täältä kukaan hengissä ole selvinnyt, joten toivottavaa on, että ennen sitä olisi edes vähän kivaakin.
Meidän tammikuu kiteytettynä kolmeen lauseeseen, joista yksi hyvä, kaksi vähemmän: Meille löytyi vihdoin (taas) sopiva satula. Sitten huonot: Maanantain läpivalaisussa Sätkyltä löytyi pahasti ärsyyntynyt jänispatti. Lauantaina samalla viikolla minulta lähti polvilumpio paikoiltaan. Jos jaksat lukea pidemmälle, niin tarkemmat detaljit seuraavassa.
Se Sätky, kun se luultavasti eniten kiinnostelee. Vuosi sitten tullessaan eläinlääkäri katsoi sen läpi: Pieni jänispatin alku otj, pieni luuliika etusääressä oej. Ei muuta kuin latua vaan ja seuraa sitä otj. Näin tehtiin, nuoren ja kasvavan hevosen ehdoilla. Säde kulki hyvin, iloisesti ja reippaasti. Oli lepoa ja liikettä, pikkasen jopa ylivarovaisesti. Kovasti yritin laihduttaa sitä ja kyllähän se vähän hoikistui.
Syksyllä tuli ensin ärhäkkä virustauti (kuulemma hevosten korona), sitten myöhemmin talven korvilla ballerinaleikki tarhassa (jonka todistin vierestä) ja sen seurauksena kolmijalkainen hevonen. Kenkä oli vääntynyt anturaan U-käännöksen myötä ja kipeäähän se teki, napattiin kenkä samantien pois ja kaviota haudottiin. Tässä kohtaa olisi pitänyt suunnata katse myös ylemmäs, eikä vain kavioon, mutta niinhän se jälkiviisaus aina parasta on.
Seuraava kengitys oli tuskaa takapään osalta, mutta toinen seppä sai sen kenkään myöhemmin ongelmitta. Siitä seuraava kengitys oli kuitenkin myös haastava ja hokkien laitto myöhemmin myös vähän vekkulia (tiesittekö, että kierretapin pää menee myös hokista - nyt tiedätte). Koska samaan aikaan vanha satula jäi kapeaksi ja leventämisestä huolimatta se ei enää istunut, oli tamma luojan kiitos keveällä liikutuksella. Ratsain se kulki ne vähäiset kerrat kuitenkin hyvin. Etsin kuitenkin kipeää kohtaa, kylmäsin takasia ja hoidin selkää, kaikkea vähän varotoimenpiteenä. Frouva oli hieman vastahakoinen takasten hoidon suhteen, mutta näppäränä tyyppinä keksin kyllä keinot.
Kengityskäytös kuitenkin huolestutti, joten eläinlääkäri sai luvan vilkaista tammaa. Ontui. Itseasiassa liikkui just tuona päivänä huonoiten kuin koskaan ja kyllähän se nyt helvetti soikoon hävetti. Kipulääkekuuri päälle ja tarhalepoon. Kolme viikkoa myöhemmin tutkittiin heppa läpikotaisin klinikalla: Otj hankkarin yläkiinnityskohdalla meneillään kaikenlaista. Uudisluuta ja hankkari harvakaikuinen.
Sanomattakin selvää, että aika hiljaiseksi se veti. Sama homma oli velipojalla 2-vuotiaana. Salamalla tosin pahempana, koska sillä poksahti molemmat takaset samaan aikaan ja jo tuolloin röntgenkuvassa oli jäätävä uudisluu. Silloin ultrassa ei näkynyt mitään turvotusten läpi, nyt siellä näkyi sentään jotain.
Tuli tuolla reissulla hyviäkin uutisia: Muuten nivelet oikein siistit ja nätit. Kintereetkin niin nätit. Vatsassa ei ollut hiekkaa, vaikka he velipojan kanssa ovat tehneet erinäisiä maansiirtotöitä mukamas liian vähäisen korsirehutarjoilun seurauksena. Tamman käytös klinikalla oli myös oikein sievää ja takapääkin kengitettiin siellä ongelmitta uusien röntgenkuvien mukaan. Se ihastui kovasti klinikkahoitajaan, joka kantoi ämpäriä. Hänelle se hörisi joka käänteessä. Suomalaiset kun ovat ämpärikansaa.
No, tietty jokainen kysyy, että mitä nyt. Nyt kylmätään jalkaa useasti päivässä, käytetään taikoja ja kävellään. Keväällä sitten kontrolliultra, että mihin suuntaan lähtee. Rakenteellinen alttius tammalla on taittaa varvasakseleita takaa alle, joten ne on pidettävä tarkasti nyt kurissa. Ell:n paperissa luki, ettei tämän yksilön takajalkoihin ole välttämättä turvallista koskea. Klinikkakäynnin jälkeen Säde on ollut itse lauhkeus ja se suorastaan nauttii, kun lättään kylmän geelipatjan pedon lailla kintereeseen kolmesti tai neljästi päivässä. Tosin vähän kranttu se kylmäämisen suhteen edelleen on, tavallista jäykkää kylmäyspatjaa se ei siedä yhtään. Pehmeä geelipatja ja vanha lötkö kuljetussuoja päällä on ihan okei.
Totta kai ottaa päähän ja lujaa. Hevonen on kuitenkin antanut minulle jo tässä ajassa niin paljon, että teen kaikkeni, että siitä saadaan vielä peli.
Nyt tosin vauhtia hidastaa tuo oma polvivamma. Talvi yllätti kitkakengillä tepastelleen Martsan ja lopputuloksena emäntä löytyi kävelytieltä kontaltaan, polvilumpio poissa paikoiltaan. Se muljahti itsestään takaisin, mutta auta armias sitä kipua ja myöhemmin tullutta turvotusta. Vaiva on onneksi laadultaan sellainen, että kivun sallimissa rajoissa saa lähteä liikkeelle hetimmiten.
Jahka näistä selvitään ja kelit vähän tasoittuvat (jotta meidän invalidien olisi parempi kävellä), lähdetään ulkoiluttamaan tätä:
Tässä ei pitäisi leveys loppua, tai no, se on nyt leveimmillään... Prestige Roma Iceland 17"/36, joka on levitetty leveyteen 38 nyt.
Laitan tähän loppuun epäkorrektin kommentin: Valoa päin p*rkele.
Poniriiviöt kääntyivät nyt jo 4-vuotiaiksi. Tähän asti ne ovat liikuskelleet ihmisen toimesta lähinnä maastossa, joko ison hepan perässä taluttaen tai ohjasajaen, mutta nyt varhaisaikuisuuden kynnyksellä tuotiin treenejä ihan kotikentällekin. Noin muuten he pitävät toistensa linjoista huolta painimalla tarhassa päivät pitkät.
Molemmat osaavat ajon alkeet, mutta sen enempää niillä ei ole vielä ajettu. Julishkalla on kasvukin vielä niin kesken, ettei sillä ole mikään hätä siinä hommassa. Siispä on haettu rutiinia käännöksiin ja sileäntyöskentelyyn ihan ohjasajaen, sehän on kuin ratsastusta käytännössä.
Kuntoonlaittoa on harjoiteltu vapaana ja molemmilta luonaa tuo jo aika hyvin. Tärkeä taito tulevalle ajoponille.
Ponia ohjasajaessa tuntuman ylläpitäminen on äärettömä vaikeaa! Varsinkin Julishkalle, jolle jo kevyt kangasohja itsessään on jo tarpeeksi painava. Poni liikkuu myös hitaammin kuin hevonen, joten omaa vartalon käyttöä saa vähän miettiä. Tällä kertaa laitoin ohjat ihan "perinteisellä" tavalla kiinni eli sisäohjaa ei ollut erikseen. Näin tulee simuloitua paremmin ajotilannetta ja katsottua, että poni pysyy kahdella ohjalla.
Loppiaisen treeneissä laitettiin kentälle muutama tötterö neliöksi kentän keskelle ja niiden ympäri tehtiin voltteja eri suuntiin. Yllättävän hauska harjoitus, mitä voi aikanaan jatkaa vaunujen kanssa. Julishka kääntyili varsin näppärästi tötsien ympäri, kun vaunujen kanssa kääntymiseen se tarvitsee vielä vähän aikaa ja tilaa.
Babysteps. Käynnissä askeleen pidennystä ja lyhennystä.
Salama tanssahteli tänään narun päässä, kun käytiin vähän metsätiellä tepastelemassa. Jos joskus oli pelkona, että se sinkoaa jonnekin, niin ei enää: Siinä se repii ryhtiä ja rakastaa sitä, kun jotain tehdään ja nimenomaan hänen kanssaan. Häntä nyt oli likainen, mutta ehkä se ei nyt haittaa.
Hevoset kääntyvät aina vuodenvaihteessa vuoden vanhemmiksi. Niin nytkin: Meidän 3-vuotiaista tuli nelosia, Sätkystä 6vee ja tittidii, Salamasta 10-vuotias! Salaman ollessa kyseessä juhlimme sitä tasan nyt.
Miksi tätä vuotta voidaan pitää ihmeenä? No, tehdäänpä pieni katsaus 10 vuoden tapahtumiin.
Salama syntyi sinänsä onnellisten tähtien alla 4.5.2011. Meille Salama tuli 1.2.2012. Varsa-aika sujui ihan niin kuin ikätovereillakin, syöden ja leikkien. Käytiin näyttelyissä ja suunniteltiin kovin tulevaisuutta, haaveena oli kasvattajakisa (esteillä..) ja kilparatsun ura muutenkin.
No, se siitä. Mennään suoraan kohtiin, miksi tätä kuluvaa ajanjaksoa voidaan pitää pienenä ihmeenä. Lähes kaikki löytyvät täältä blogista vanhoja juttuja selaamalla, mutta luojan kiitos osa hukkuu kaiken hömpän keskelle.
Salaman tuurit kääntyivät 2-vuotiskesällä. Plääni oli viettää laidunkesä ja lähteä sitten ajo-opetukseen, sehän nyt kuuluu jokaiselle varsalle rutiinina. Salama ja Duke menivät laitumelle kahden muun varsan kanssa. Ikävä kyllä karjas Duke säikytti koko lauman karkuun ja omani poimin talteen Turun lentokentän risteyksestä. Ensin vaikutti siltä, että selvittiin säikähdyksellä ja pojat tulivat kotiin laiduntamaan keskenään. Salaman takapään liike muuttui kuitenkin sen verran oudoksi, että varasin klinikka-ajan. Sen piti olla vain sellainen tsekkaus, että kaikki on OK.
"This is not a sport horse" totesi ell ultrattuaan takaset ja otettuaan läjän röntgenkuvia. Kuinka oikeassa hän olikaan, mutta sitä en halunnut myöntää moneen vuoteen. Ajo-opetus peruuntui ja kuukauden päästä mentiin omalle eläinlääkärille, kun tämä oli palannut kesälomalta. Tämä oli samoilla linjoilla: Mtj hankosidevario, otj uudisluumuodostuma jänispattialueella, joka painaa hankosidettä. Kintereessä kinnerpatin alku. Vuoden lepo, mielellään sairastarha, ei saa riehua. Takajalkoja saa kylmätä niin paljon kuin jaksaa. Ja minähän jaksoin, vaikka matkassa oli pari muttaa.
Helppo nakki 2-vuotiaalle ADHD-luonteella tuo ell:n ohje. Ensin harjoiteltiin kintereiden kylmäystä. Kukaan ei kuollut. Sitten luovuttiin sairastarhasta, kun joku meinasi kuolla. Varsan käytös oli talvella jo sitä luokkaa, ettei kukaan kestä, joten otettiin välitsekkaus tohtorin luokse ja varsa sai menolipun käytöskouluun.
Salaman sisäoppilaitoksessa harjoilteltiin ohjasajoa kurissa ja nuhteessa. Se oli nappivalinta, sillä se on melko turvallinen tapa liikuttaa edes jollain tasolla kontrolloidusti tuollaista ruutitynnyriä. Jouduin pistämään omasta hevosmiestaidostani kaiken peliin ja vielä oppimaan nöyränä paljon lisää tuona talvena.
Tuli kevät 2014. Käytiin kontrollissa. Varsa - tai no nuori Salama - liikkui jo aika hyvin. Ultrassa näkyi varsinkin otj:ssa kroonista paksuuntumaa, joka varmasti tulisi vielä vaivaamaan. Ell ei nähnyt estettä aloittaa ratsukoulutusta.
Sisäänratsastus menikin aika helposti. Kesän aikana tehtiin pieniä maastolenkkejä turvahevosen perässä ja oli niin pal mukavaa. Kerran tai pari Salama sai otj:n niin paksuksi, että piti ihan klinikalle lähteä. Ne olivat imppareita. Myös matolääkkestä tuli yllättäin ähky elokuussa -14. Se oli karmivaa, kun Salama on aina ollut hyvävatsainen.
Syksyllä -14 ratsuttaja jatkoi treenejä kotona. Yhtenä onnettomana kertana Salama astui vähän huonosti etujalallaan ja loikki sen jälkeen kolmella jalalla eteenpäin. Epäuskoisena varasin ultran ja yhtä epäuskoisena kuuntelin diagnoosia: Otj hankositeen sisähaaran vamma, irronnut nuljuluusta ja siellä oli myös joku luunpalanen irti.
Jälleen varsa sairastarhaan. 3-vuotias Salama oli saanut jo vähän kuntoa alle ja jaksoi riehua minkä kerkesi. Vamma lähti paranemaan ensin hyvin, mutta otti takapakkia erinäisten riehumisien takia. Sinnikkäästi pidin sitä sairastarhassa hyvän tovin ja kävelyttelin ohjasajaen (mikä näytti rauhallisimmillaankin näin rentouttavalta). Sitten kerran se veti jälleen hurjat rodeot narun päässä ja kaatua mätkähti kyljelleen lumihankeen. Siitä seurasi sitten oikeaan lapaan iso lihasrevähdys.
Päätin, että tämä ei voi jatkua näin, joten otin tietoisen riskin ja iskin Salaman pihattoon Duken kanssa. Ensin oli pidettävä silmät kiinni, mutta keväällä -15 etujalan hankosidevamma todettiin terveeksi. Riemu oli jälleen irti, vaikka silläkin kertaa otj:n kintereessä oli pientä sanomista. Siihen kuitenkin liike oli lääke, yhdessä Tildrenin ja yhden piikityksen lisäksi.
Tässä video kaiketi tuolta reissulta:
Elämä jatkui. Hetken. Kesällä 2015 Salama sai kasvupyrähdyksen ja etukengät eivät meinanneet pysyä jalassa sitten millään. Tuli uusi ongelma: Ohuet anturat. Pahimmillaan toisen etusen antura oli vain millejä paksu. Ongelmaa ei auta lainkaan se, että tällä on kokoonsa nähden koon liian pienet kaviot. Siitä lähtien edessä on aina ollut jonkinlaiset pohjalliset täytteineen.
Tuli syksy 2015 ja Duke kuoli. Tuli uusi hevonen ja se toi mukanaan flunssan. Salama meni prissa päivässä tosi huonoon kuntoon, yski eikä syönyt. Ekan tähystyksen teki sijaistava ell ja hän määräsi sulfaa hoidoksi. Muutama päivä meni ihan hyvin, kunnes uudenvuodenaattona Salama oli kuin kaviokuumeinen. Lisäksi kaikki raajat (nivelet) olivat turvoksissa ja se oli todella apaattinen. Se sai allergisen reaktion (moniniveltulehdus) sulfasta.
Lääkkeet vaihdettiin, mutta yskä ei hellittänyt. Se tähystettiin monta kertaa ja otettiin näytteitä. Lopulta syyksi selvisi bakteeri- sekä virusinfektio. Bakteeritulehdus hoidettiin lopulta oikealla antibiootilla pois. Vaan yskä jatkui ja talvella 2016 ajattelin, ettei tästä enää ole eläjäksi, Salama oli niin huonossa kunnossa. Pikkuhiljaa yleisvointi parani, mutta yskä pysyi yllä kortisonista ja muusta tukihoidosta huolimatta. Yskä ja erinäiset iho-oireet säilyivät, söi heppa sitten kuivaa tai esikuivattua heinää. Kesäkuussa, puoli vuotta myöhemmin, toinen ell kysyi, saisiko ottaa allergiatestit. Ne otettiin ja yllätys oli melkoinen, kun Salamalla todettiin heinäallergia.
Allergiaan aloitettiin siedätyshoito pistoksin ja se ihme ja kumma auttoi. Loppuvuoden 2016 Salama eleli normaalia nuoren hevosen elämää, kävi ekat kisansa ja harrastaminen oli ns. normaalia.
Vasemmassa etusessa olisi pitänyt pitää tukisidettä turvotuksen estäiseksi. Kiva vitsi, tuumi Salama ja askarteli siteen uusiksi noin 5930 kertaa.
Vuosi 2017 alkoi lupaavasti. Keväällä Salama piehtaroi tarhassa aidan vieressä ja vasen etujalka jäi aitalankaan kiinni. Siitä tuli pinnalliseen koukistajaan ruhje. Kesä 2017 meni vammaa parannellessa ja se paranikin aika hyvin.
Vuosi 2018. Toinen vuosi, kun tehtiin ns. normaaleja juttuja. Salama kävi jopa ahkeraan harjoittelemassa kisatilanteita, jotka olivat toki kovin jänniä. Ell:n palveluja käytettiin rutiinitoimenpiteisiin, mutta sitten hammashoidossa poskihampaasta löytyi reikä. Sen syvyyttä oli kotioloissa vaikea arvioida, mutta lopulta syksyllä -18, kun reikä paikattiin, selvisi sen syvyydeksi yli 5cm! Meinasin pyörtyä, kun seurasin tätä vierestä. Tarkemmat kuvat aiheesta tässä postauksessa.
Syksyllä heinäerä vaihtui. Heinäallergian muistaen on heinän vaihto tehty aina varoen. Nyt siirryttiin kuivasta muovitettuun heinään ja tadaa, päivänä yhtenä Salama oli aivan turvoksissa ja "vaikeana". Jälleen allerginen reaktio siis.
Loppuvuodesta treenailtiin ahkerasti ratsujuttuja ja käytiin tunneilla. Tammikuussa 2019 kävi sellainen työtapaturma, että lensin epäonnisen laukannoston jälkeen aidantolppaan ja polvi otti osumaa. Salama jäi kevyemmälle liikutukselle ja koska hammas oli paikattu, alkoi ruoka tarttumaan kylkiin entistä paremmin. Reiän ollessa hoitamatta paino pysyi ns. normaalina. Myös kengittäjä vaihtui, mikä on aina vähän jännää.
Maaliskuun -20 alkupäivinä tuli sitten se, mitä eniten pelkäsin: Kaviokuume. Salaman tyyppinen paksukainen on aina elänyt siinä ns. reunalla. Nyt muuttui liian moni asia samaan aikaan (kengitys, liikkumattomuus, jälleen irtokenkiä, aavistuksen tuhti heinä) ja oikeaan etujalkaan tuli kk-oireet.
Ensiapu tepsi, tilanne rauhottui parissa viikossa. Paitsi, koska kk:n hoitoon yleensä käytetyssä Flunixinissa oli toimituskatko, määräsi ell Metacamia lääkkeeksi. Muutama päivä meni hyvin, mutta yhtenä aamuna tallissa oli vastassa tulipunainen hevonen. Se sai siis allergisen reaktion Metacamista. Lääke vaihdettiin ja kuuri saatiin annettua loppuun. Röntgenkuviin ei jäänyt mainittavaa tästä, rotaatioita ei siis ehtinyt tulemaan.
No hupsista, niinpä.
Kesällä 2019 sitten laihdutettiin hevosta. Dieetti sujui hyvin, paino saatiin normaaliksi kuluvana vuotena. Yhteensä senttejä rinnanympäryksestä lähti 18cm. Kaksi epäonnista tapahtumaa kuitenkin sattui: Salama säikähti irti ollutta koiraa maastolenkillä ja väistöliike suuntasi kiviseen ojaan. Heti sen jälkeen Salaman oma heinälaari meni vaihtoon ja sinä yhtenä onnettomana yönä sillä oli tavallinen verkko seinällä, kun uusi laari oli vasta tekeillä. Eikös se sitten ollut laittanut etujalkansa siihen verkkoon ja oli aamulla vastassa kinttu vangittuna... Tällä(kään) kertaa ei selvitty säikähdyksellä, sillä oikeassa etujalassa oli hankkarin yläkiinnityskohdalla vamma.
Tätä vammaa paranneltiin kaikessa rauhassa. Syksyllä 2019 tein kuitenkin päätöksen, että Salama saa jäädä osa-aikaeläkkeelle. Heppa on koko ajan ollut täynnä elämää ja pilke silmäkulmassa on pysynyt, mutta vähänkin tavoitteellisemmista ratsujutuista kipeytyy aina jokin paikka ja oravanpyörä on täten valmis. Päätös oli ehdottoman oikea, heti kun paineet lähtivät, alkoi Ruuna Reipas kulkemaan paremmin kuin koskaan. Sopivan liikutusrytmin löytäminen on ollut oma haasteensa, mutta nyt se enimmäkseen maastoilee ja hölkkäilee kentällä vain sen, mitä on pakko.
Ihan ongelmitta Salkun eka ns. eläkevuosi ei mennyt. (Yllätys.) Syksyllä 2020 meillekin tuli se karmea virus ja se iski ekana Salamaan. Se heittäytyi syömättömäksi ja limakalvot olivat kellertävät. Kuumetta oli yli 40 astetta monta päivää ja tehtiin kaikki temput, että saatiin se juomaan ja syömään itse. Salaman onneksi se on ollut aina hyvä juomaan, joten nytkin pienellä huijauksella saatiin tankattua energiaa ja nestettä ilman tiputusta. Virukselle tyypillisesti myös kaikki jalat turposivat ja liikkuminen oli melko tönkköä. Salama kuitenkin selvisi tästä, vaikka hetken oli usko koetuksella.
Yllättävää siis, mutta tässä ollaan. Salamasta ei tullut sitä kilparatsua, mistä haaveilin, mutta siitä tuli paras ystäväni ja näyttelymarsuni. Meillä riittää, että vilkaisee toisiaan, niin tietää kaikesta ja kaiken. Ollakseen vähän vilkas, on päivittäiset toimet ihan helppoja. Siispä se on ihan hyvä ystävä.
Niin kauan, kun ruunan ilme on tämä, on kaikki OK:
