sunnuntai 31. tammikuuta 2016

En pelkää rakastaa, vaan menettää


Eipä tiennyt tyttö 20 vuotta sitten pellon laidassa pilkullinen pehmoponi kainalossaan istuen, miten raadollinen paikka se omenapuutarhaa suurempi kaikkeus kaiken kaikkiaan on.

Pilkullisella ponilla oli ruskea harja ja häntä. Pikkutyttö sitä rutistaen toivoi joltain suuremmalta voimalta kainaloonsa samanlaista, mutta elävää ja mustaharjaista. Ehkä se poni olisi voinut olla kokonaankin musta, kunhan olisi.

Aika kului ja elämässä tuli eteen iloja ja suruja, isoja ja pieniä kriisejä. Normaaleja ja vähemmän normaaleja. Oli asioita, joita ei olisi tarvinnut nähdä tai kokea. Tuli myös hevosia, niin ruskeaharjaisia kuin myös kokonaan mustia. Yhtä kaikki, hevoset olivat se juttu, mitkä jo silloin kantoivat vaikeiden aikojen yli ja pysyivät mukana aina. Pakopaikka todellisuudesta, todellisuus itse.

Elämä opettaa. Ottaa ja antaa, välillä kaipaa kunnioitusta ja toisinaan ymmärrystä. Toiset oppivat taitoja jaloja perheeltään, vanhemmiltaan, sisaruksiltaan. Toiset saavat oppia ne elämältä, pikkuhiljaa, omin avuin. Kiitos hevosten, on pilkullista pehmoponia kainalossaan rutistanut tyttö oppinut elämän myötä aimoannoksen kärsivällisyydestä, nöyryydestä ja ylipäätään elämästä.

Vaikka silti se vähän pelkää rakastaa, koska sen kaiken voi aina menettää.

torstai 28. tammikuuta 2016

Mukava muistijälki


Salaman kääntyessä 3-vuotiaaksi opetin sille itsekseni selkäännousuja tallin käytävällä. Ei paikkana kaikista fiksuin, mutta toisaalta askel askeleelta tutussa ja turvallisessa ympäristössä se oli oikein hyvä paikka siihen.

Tein tilanteesta ruunalle oikein mukavan: Oli herkkuja ja rapsutuksia, paljon kehusanoja. Se oli siis vallan kivaa lystiä Pläsipäälle. Salama hyväksyikin ratsastajan selkäänsä yllättäen todella hyvin. Se onkin ehkä ainut asia, minkä se on oppinut laakista - kaikki kunnia vain Herra Herkkämielelle. Tallinkäytäväratsastelu jäi luonnollisesti nopeasti historiaan, kun maailma avartui pian ratsain ulko-oven toisella puolen. Se, miten se sitten on sujunut, on ihan oma juttunsa ja aika pitkälti täältä blogista luettavissa.

Tänään sain yhden satulan sovitettavaksi, meillä kun ei tällä hetkellä ole satulaa lainkaan. Oli jo pimeää ja piha yhtä jäätikköä, joten sovitin satulan sisällä. Kun se näytti ihan suht hyvältä, hain selkäännousujakkaran ja kiipesin porkkana taskussa selkään. Salama rupesi oitis hörisemään ja letkuttelemaan ihan huolella, kun rapsuttelin sitä hieman satulan edestä ja takaa. Lienee siis tuosta hommasta jäänyt vallan mukava maku!
Prestige GP 33/17" lähtee vielä levennettäväksi ja ehkä topattavaksi, sitten meillä on ehkä uusi satula. :)

maanantai 25. tammikuuta 2016

Nyt ja joskus 25.1.

26.1.2014 oli Salamalla sen elämänsä neljäs ratsastus.
25.1.2013 pyörittiin karusellissa:


1.2.2014 tehtiin putkitöitä:


25.1.2016 kirmailtiin pellolla täynnä elämäniloa:


Linkki videoon

Joku jännä tässä päivämäärässä on, sillä Pläsipään edeltäjällekin on tällä päivämäärällä kirjattu seuraavanlaiset puuhat vuodelta 2011:

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Mitä kuuluu Salkkuleena ja Samppaliisa?

Juuri 2-vuotiaaksi kääntynyt ei-niin-kaunis rääpäle helmikuussa 2013.
Talvi tuntuu kääntyneen jo voiton puolelle. Näin tammikuussa vietämme Salaman kanssa aina kavioliittopäivää: Neljä vuotta sitten tämä "pikku-Tomppa" asteli elämääni ja sekoittaa pakkaa edelleen. Mikään ei oikeastaan ole mennyt suunnitelmien mukaan tai edes helpomman kautta, mutta täällä ollaan!

Salama palasi sorvin äärelle jälleen vajaan kuukauden paussin jälkeen. Keuhkoputkentulehduksen aiheuttanut bakteeri aiheutti monta kiusaa ja vaati yhteensä kolme antibioottikuuria. Nyt Läsipään vointi on jälleen parempi kuin aikoihin ja elämä maittaa monin tavoin. Jopa niin, ettei ojiin ole enää pakottavaa tarvetta peruutella, päinvastoin lenkille onkin kivaa päästä/joutua.

Rimpula-Salkku ja rakas kahvakuula kevättalvella 2013.
Tännekin satoi vihdoin lunta ihan kunnolla, ainakin hetkeksi. Kamerani hajosi, joten tunnelmalliset lumikuvat ja vauhdikkaat hankirallit jäävät nyt kuvaamatta. Kaivoin kesällä saadun actionkameran esiin ja ajattelin harjoitella vihdoin sen käyttöä kaikessa rauhassa. No, taivas tuli kuvattua ja linssissäkin oli huurua, kun pirtsakka Salama kävi lauantaina kävelyllä:


Pienet iloloikat ja energisyys muutenkin ovat merkkejä siitä, että hyvin menee. Tälle kaverille rauhallisuus ja ylenmääräinen tyyneys ovat aina merkki siitä, että jokin mättää. Nyt sellaiset merkit ovat jälleen muisto vain ja kahvakuula saa kyytiä päivittäin kavereiden ohella. ;)

Salaman kanssa seuraava projekti on etsiä tukeva este- tai yleissatula. Onneksi ruuna on kaventunut hieman alkuperäisestä pirttipöytämallistaan, joten leveyden osalta satuloiden maailma aukeaa ihan uudella tavalla.


Samppa on pikkuhiljaa jatkanut hommia ja valmistautuu nyt ihan todella kevään karkeloihin eli oripäiville. Se sai syksyllä viettää pitkän, lähes neljän kuukauden paussin kaikesta mahdollisesta. Tässä hiljattain tehtiin ensin pelkkiä taluttelulenkkejä ja kun ponin mieli pysyi hyvänä, lisättiin varustukseen ohjasajokamat. 

Rentouteen pyritään ja käyntiosuus meneekin kivasti. Varsamainen tuo on, mutta saa ollakin. Ravipätkät vähän jännittävät ja silloin kita aukeaa heti, vaikka tuntuma suuhun olisi vaikka kuinka pehmeä. Herkkä on pienen ponin suuri sielu, joten sen mukaan mennään.


Linkki videoon
Parin viikon sisään myös Reinolle sanotaan heipat. Kivulias päätös, joka tässä kohtaa oli ihan varmasti paras ponille. Se läpäisi ostotarkastuksen puhtain kuvin ja lausunnoin, joten sille on vielä monta ovea auki. Sille on tiedossa on samantyyppinen koti kuin täällä meilläkin, joten nyt vain toivomme, että kaikki menee kivasti.

tiistai 19. tammikuuta 2016

#Ponitätientalviretki2016 (osa 2)


Jokainen nuoria poneja näyttelyissä esittänyt varmasti tietää, miten vaikeaa on saada ponista tai hevosesta esiin ne parhaat ominaisuudet. Toinen ongelmallinen juttu on ravin esittäminen: Suomessa tunnutaan pelkäävän sitä, että joukkoon tulee askel tai kaksi laukkaa. Sen seurauksena sitten hiivitään ja ponit lompsivat madellen pahimmillaan esittäjän takana tai muuten vain epäedustavina. Oma osansa on toki se, ettei nuorisosta koskaan tiedä: Tänään ne toimivat näin ja huomenna noin, vieraissa paikoissa kaikki kun on mahdollista.

Holtsuturneella kiinnitin paljon huomiota esittäjien tapoihin näyttää poneja. Vaikka koko systeemi on täysin erilainen Suomeen verrattuna, tarttui matkasta mukaan paljon kokeilemisen arvoisia vinkkejä.


Hollannissa jokaisella ponilla on lähes aina kaksi esittäjää, jotka nimesin omatoimisesti ohjaksi ja toisen pohkeeksi - siis ratiksi ja kaasuksi. Kahden päivän aikana näimme itseasiassa vain yhden jo seniori-ikään ehtineen ponin, jonka lähes yhtä sympaattinen vanha omistajasetä esitti ilman apuja. Vanhat kehäketut eivät apureita kaivanneet, vaan poni vei ja mies vikisi.

Oripäivien luokat alkoivat aina niin, että orit tulivat ryhmässä kehään ja kävelivät pehmeällä sekä kovalla alustalla jonossa tuomariston samalla tarkkaillessa niitä. Taluttaja piti tuntumaa ja avustaja säilytti käynnin tahdin paineistamalla joko takaa tai hidastamalla edestä - kaikista viritetyimmät pelit kaipasivat tässä kohtaa niin paljon jarrua, että avustajan oli käveltävä ihan ponin edessä.


Alkukatsauksen jälkeen jokainen poni yksilöarvosteltiin. Rakennearvostelu ei kolmelta tuomarilta vienyt kauaa, mikä oli ihan mukava juttu nuorten orien, taustajoukkojen ja myös yleisön mielestä. Rakennearvostelun aikana ponia harvemmin seisotettiin tatin lailla, vaan sen pyrittiin todella venyttämään ylälinjaa. Siispä se saattoi ottaa askeleen tai kaksi suuntaan X. Lisäksi hollantilaisilla on sellainen tapa, että harja kammataan mahdollisimman taakse, pitkälle selkään jotta se korostaisi ylälinjaa entisestään. Siispä taluttajalla oli lähes jatkuvasti harja kädessä: Kun ponia seisotettiin, kampasivat esittäjämiehet välillä kilvan harjaa tuomaristonkin edessä. Jokaisella esittäjällä oli siis takataskussa hiusharjan näköinen harja. Ja kyllä, mekin ostimme sellaiset!

Avustajalla oli merkittävä rooli myös tässä kohdassa. Siinä missä riimuihminen piti ponia sinänsä joten kuten paikallaan, käytti avustaja luovuutta, jotta poni pysyy tarkkaavaisena ja ryhdikkäänä. Usein tähän riittivät pitkän piiskan tai rämisevän peltirasian heiluttelu.


Käyntiliikkeet katsottiin vain kovalla alustalla edestä ja takaa. Jos ponin käynti meinasi käydä kiireiseksi tai passahtavaksi, avustaja koitti hidastaa tahtia parhaansa mukaan joko pitämällä piiskaa nenän edessä tai kävelemällä ihan ponin turvan edessä. Tuomareita kohti tullessa tämä toki ei ollut mahdollista, vaan silloin pyrittiin saamaan poni maltilliseksi muilla keinoin. Monet jo tiesivät, että käyntisuoran jälkeen saa ravata täysillä, joten sitä osuutta lähestyssä kierrokset nousivat entisestään.

Yksi asia, mikä kiinnitti huomioni, oli ponien kaula. Suomessa tuntuu olevan elintärkeää, että kaula on tikkusuora käyntiä esittäessä. Hollannissa näin hyvin harvan ponin kävelevän rehellisesti kaula suorana - liekö syynä sitten se, että orheilla oli pikkasen kierrokset päällä, mene ja tiedä.



Raviliikkeet olivatkin sitten se, missä ori erottui edukseen, jos ryhmä muuten tuntui liian hyvältä ollakseen totta. Poneilla oli käytössään melkein koko maneesin ratsastusala ja ne saivat esittää 1,5 kierrosta ravia niin, että ne lopulta poistuivat areenalta seuraavan ponin astellessa kehään. Poneista huomasi hyvin, että tämä oli osuus, jota oli eniten monen kohdalla harjoiteltu. Ne todella tuntuivat tietävän, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ravin esittäminen maasta käsin on ehkä vaikeinta, minkä ponin esityspuuhista tiedän ja se on näkynyt myös omien ponien kanssa kulkiessa. Milloin ne ovat ravanneet liian hiljaa tai milloin askel ei ole vain venynyt, vaikka haitaria ponilta löytyisikin. Vähän sama kuin ratsastaessa: Polle kyllä menisi, mutta mikä on, kun kuski selässä vain jarruttaa?


Pääasiassa ponit ravasivat tiukalla tuntumalla päät pystyssä eli ne pidettiin ryhdikkäinä. Harva juoksutti poniaan pitkällä narulla, toki niitäkin mahtui joukkoon muutama. Huomasin monen esittäjän tahdittavan ravia jaloillaan: Siis nostelevan polviaan samalla tavalla kuin juoksukoulussa joskus 90-luvulla! Itseasiassa kun katsoo laitumella kirmaavia hevosiakin, ne usein ravaavat tai laukkaavat laumanjohtajan kanssa samaan tahtiin. Hassu mielleyhtymä, joka piti lähteä oivaltamaan Hollantiin asti.

Kun ponin vieressä kulkeva esittäjä sai tahtinsa sopivaksi, lennätti avustaja leijaa. Siis paineisti keskeltä tai takaa niin, että ponista löytyisi vielä se ylimääräinen pruuvi lisää. Jos hommaa vertaisi ratsastukseen, piti toinen tässä kohtaa ohjia käsissään ja toinen ratsasti pohkeella kohti ohjaa. Joillain oli pieni peltinen rasia mukana, jonka sisällä oli esimerkiksi kiviä. Ponit olivat opetettu reagoimaan tuohon ääneen niin, että nyt mennään. Ja jokunen kerta mentiinkin: Milloin poni innostui niin, että taklasi esittäjänsä ja karautti karkuun tai sitten muuten vain ne veivät esittäjäänsä kuin märkää rättiä. Jos poni oli erityisen wow, taputti yleisö lisää tahtia. Kukaan ei todellakaan istunut yleisössä kuolemanvakavana! Eivät edes ne kolme suomalaista turistia. ;) Jos sekaan mahtui jokunen laukka-askel, se ei todellakaan ollut maailmanloppu - päinvastoin, ravi jatkui siitä usein paremmin kuin aiemmin.

Tässä video yhdestä orista, joka esitti varsin mallikelpoisen suorituksen:


Upean show'n viimeistelivät toki pienet yksityiskohdat: Esittäjät olivat pukeutuneet pääasiassa kokovalkoiseen ja valtaosa oreista esitettiin pelkällä riimulla. Hyvin harvalla orilla oli kuolaimet suussaan, mutta jos sellaisia oli jostain syystä päädytty käyttämään, olivat ne siististi riimussa kiinni pienillä klipsuilla tai remmeillä. Riimut olivat pääasiassa valkoisia nahkariimuja, koska se korostaa päätä kauniilla tavalla. Hollantilaisten ponien yksi vahvuus ovatkin nuo kauniit päät! Talutusnaruna monet pitivät lyhyttä siroa puuvillanarua ketjun kera. Lisäksi jokainen poni oli huolella valmisteltu ja esitetty. Yhteispeli esittäjän ja avustajan kanssa oli myös toimittava saumattomasti, koska minuutteja tuomareiden edessä ei ollut tuhlattavaksi asti.

Teimme myös mielenkiintoisen havainnon: Lähes kaikki yli 2-vuotiaat olivat kengässä, niin minit kuin siitä isommat ponit. Se näyttää vaikuttavan heti liikkeisiin positiivisella tavalla.


Reissu oli siis vallan opettavainen! Ponihommat saivat vähän perspektiiviä ja uusia ajatuksia. Joskus on hyvä nähdä maailmaa muualtakin kuin tuttujen ja turvallisten kotikulmien ääreltä.

Kaikki tämän postauksen kuvat: Raisa 

maanantai 18. tammikuuta 2016

Sininen on punainen ja vihreä on musta


Olen pitänyt blogissani pitkälti sen linjan, että puolustuspuheita en pidä, enkä turhia selittele. Nyt on kuitenkin pakko: Jouduin ruskealle sivustolle, koska olen myymässä yhtä hevosistani pois. Kerrottakoon tähän väliin, että minulla on ollut omia hevosia 10 vuotta ja tämä on ensimmäinen, jonka myyn. Kyllä, lyhyen ajan jälkeen, mutta joskus omat rajat tulevat syistä X vastaan ja elämässä on tehtävä kipeitäkin kompromisseja.

Muun muassa tällaista on kirjoitettu:


Tässä vain yksi esimerkki siitä, miten joukossa tyhmyys tiivistyy. Vetää sanattomaksi, jopa vihaiseksi. Se, että tuollaista kunnianloukkausrajan liepeillä hipovaa tekstiä suoltaa nettiin nimettömänä, kertoo vain ja ainoastaan kirjoittajasta ja siitä, miten jollain on todella kurja olla. Jälleen tuli todistettua se, miten julma sosiaalinen media on: Järki ja fiksuus katoavat kuin tuhka tuuleen. Jos olet avoin ja kerrot asiat niin kuin ne ovat, olet naiivi ja idiootti. Ensimmäisen allekirjoitan täysin ja toiseen on vain pakko yhtyä. Meitä ihmisiä on niin moneen junaan.

Ei ole mikään ihme, että moni blogi lopettaa, hiljentää tahtiaan tai muuttuu täysin. Näin on käynyt monelle omalle suosikillekin, joissa ennen oltiin avoimempia ja rehellisempiä kaikin puolin. Olen oppinut viisivuotisen blogiurani aikana, miten vain omat hevoseni sairastavat tai jopa ottavat ja kuolevat. Muiden elukat elävät suurin piirtein ikuisesti ja onnellisina hamaan tappiin asti, kunnes ne vain nukahtavat timotei suupielessään luonnollisen kuoleman kokeneena pois. Näin kuitenkin tapahtuu vain netissä - todellisessa elämässä esimerkiksi klinikalla on melkein aina ihan täyttä.


Kerrottakoon lisää faktoja hevosistani. Salama on todella ainut, jolla on isompia ja pienempiä murheita jatkuvasti. Moni olisi sen jo pistänyt ehkä pois, mutta itse koen, että aika saattaa tehdä tehtävänsä ja jonain päivänä aurinko paistaa vielä. Todella lyhyen tähtäimen ajattelua siis. ;) Se on sitäpaitsi vihoviimeinen hevonen, jota voisin edes ajatella myyväni.

Duken kohtaloa taas en tahdo käsittää - se oli todella terve, kunnes toisin todistettiin. Polvessa oli "valuvika", joka aiheutti sen, että sinne tuli laumassa leikkimisen seurauksena lisää vikaa. Dukea yritimme ihan todella kuntouttaa, mutta kohtalo päätti toisin. Mitä sille ikinä tapahtuikaan marraskuun 3. päivänä klo 9-12 välisenä aikana, en sitä ikinä olisi halunnut tapahtuvan. Se oli yksin omassa pienessä sairastarhassaan, jossa aidat olivat ehjät, maa tasainen, riimua ei ollut päässä ja heinäverkonkin otin pois viikkoa aiemmin, jottei se sekaantuisi siihen. Vain vesikuppi oli nurin, kuten muutenkin joka päivä. Duken myötä kuoli suurin osa optimistisuudestani ja ajatus siitä, että asiat voisivat joskus muutenkin mennä nappiin. Se, että poni olisi lähtenyt ystäväni luo asumaan, ei tarkoita luopumista, vaan sitä, että ponille yritettiin keksiä paikka, jossa se saa elää polvelleen sopivaa elämää. Vauhdikkaassa laumassa sen paikka ei ollut.

Toini-tamman ostin elokuussa 2014. Tiedossa oli, että sillä on etupolvessa haurastuma, joka ei kestä ravitreeniä. Otettiin siis tietoinen riski ja päätettiin siis koittaa, josko kevyt harrastekäyttö olisi sille OK. Ei ollut, joten hevonen oli parasta päästää pois muutaman kuukauden jälkeen.

Nykyisistä Reino (joka on muuten tänään läpivalaistu täysin puhtain paperein) ja Samppa ovat elämäniloisia ja terveitä nuoria poneja, jotka eivät sen kummemmin ole eläinlääkäriä tarvinneet rutiinijuttuja lukuun ottamatta. Samoin ensimmäinen hevoseni Tom ja sen seuralaiseksi tullut Hennu, joka oli siis Toinin emä. Ne pärjäsivät molemmat pitkään ilman kummempia huolia. Molemmilla oli takanaan jo paljon kilometrejä, kun ne minulle tulivat. Ruunuluun nivelrikko vei Ison Valkoisen liian nopeasti pois neljän yhteisen vuoden jälkeen ja ikävä tapaturma (kaverihevosen potku takajalkaan) vei kilttiäkin kiltimmän Hennun yllättäin pois. Fanni, joka oli myös ostettaeassa vähän arvoitus, ei tuntunut kuuluvan tähän maailmaan ollenkaan. Krooniset mahavaivat eivät yrityksistä huolimatta ottaneet helpottuakseen, joten tahdikkaasti jouluaattona tamma laukkasi ikivihreille laitumille ähkyn seurauksena.

Että näin. Todellakin vaihdan hevosia kuin paitaa. Mutta ai niin: Tämähän on vain selittelyä ja provoamista ja diipadaapa.

Luojan kiitos valtaosa minun(kin) blogini lukijoista on asiallisia, mukavia ja ystävällisiä, siis ihan peruskäytöstavat omaavia ihmisiä. <3

Loppukevennykseksi ihana Samppa ja talven riemut:


PS. Pitäisiköhän Sampan nimeen liittää jo ihan virallisesti tuo ihana-adjektiivi? Tuntuu, etten muuten aina muista mainita, miten ihku pikkuori se on. ;)

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Materialismionnea: Horseware Rambo Optimo Turnout


Hyvää joulua, vuosipäivää ja synttäriä rakas hevoseni. Olet ansainnut tämän. <3



Jotta en pyörtyisi yhä uudelleen ja uudelleen katsoessani tämän täkin hintalappua, tein pienen laskelman. Jos ostaisin vastaavat loimet yksittäin HW:n mallistosta, olisivat niiden hinnat seuraavanlaiset, jos valitsisin hyväksi havaitut mallit:

- Horseware Amigo tallitoppis/liner 200g: 80e
- Horseware Amigo tallitoppis/liner 400g: 90e
- Horseware Amigo sade-/kuoriloimi 0g kaulakappaleen kera: 110e
- Horseware Rhino Plus Turnout ulkotoppis kaulakappaleen kera 200g: 220e

Yhteensä nuo tekevät 500e. Tämähän oli melkein säästöä!

Uusi palttoo istuu lisäksi päälle kuin hansikas. Harmi. ;) Ja plussaa heijastimista - jos vaikka tämä sattuisi karkaamaan yön pimeyteen. Mutta eihän meidän Salama sellaista tekisi... Siis, jos olet tätä joskus harkinnut, niin ehdottomasti suosittelen!




maanantai 11. tammikuuta 2016

#Ponitätientalviretki2016 (osa 1)


Neljä päivää seikkailua takana: Ponitätien talviretki 2016 suuntasi Hollannin kiertoajelulle 7.-10.1.2016. Pääkohteenamme olivat shetlanninponien oripäivät, mutta sitä ennen käytiin vähän varusteostoksilla ja viimeisenä päivänä siittolavierailulla. 


Torstai piti sisällään matkustusta kohteeseen ja shoppailua Divozassa. Ylläoleva kuva ei ihan anna oikeutta koko putiikille, valikoima oli nimittäin valtava! Mitä hylly ikinä pitikään sisällään, se vain jatkui ja jatkui. Hintataso oli melko sama kuin täällä, samoin tuotemerkit. Yläkuvan lakerisuitset olivat aivan huikean ihanat, mutta harmikseni sopivaa kokoa Sampalle ei löytynyt. Myös Salamalle olisin raahannut Rambon ulkotoppiksen mukanani, mutta sen koko oli sopivasti loppu. Salama kun on jälleen venynyt sen verran, että Rhinon 155cm kokoinen ulkotoppis on liian pieni.

Samppa sai mukaansa kuitenkin jotain: Ehkä maailman rumimman fleeceloimen, missä on heppakuvia. Siellä on Salamankin kuva, koko komeudessaan! Vihdoin löysin myös Carr & Day & Martinin kiillotusainetta, jota en ole löytänyt Suomesta pitkään aikaan mistään. Ylivoimaisesti paras jouhien selvitysaine, mitä olen koskaan käyttänyt!

Maneesi ja expo.
Perjantaina starttasivat sitten odotetut oripäivät. Tammikuun karkelot pitivät sisällään paljon hienoja oreja, jotka ovat karsiutuneet mukaan joulukuun esikarsinnasta. Hollannin malli on hieman erilainen kuin Suomessa: Siinä missä melkein minkä vain suomalaisen shettiksen saa halutessaan kantakirjaan, on Hollannissa oma jalostusohjesääntö systeemeineen. Poneja on niin paljon, ettei laatu pysy yllä, mikäli oreja ei huolellisesti arvostella. Jotain kertoo sekin, että esikarsintaan oli osallistunut  yli 300 ponia, joista nyt noin puolet jatkoivat tähän tammikuun tapahtumaan. 

Perjantain ohjelmassa oli pääasiassa nuoria poneja, jotka hakivat lupaa vuodeksi. Mukana oli myös vanhoja oreja, jotka hakivat loppuelämän lisenssiä. Päivän lopuksi katseltiin vielä poneja, jotka eivät olleet päässeet joulukuun karsintaan paikalle, joten ne hakivat nyt paikkaa seuraavan päivän luokkiin. Taso ei tänä vuonna ollut kuulemma niin hyvä kuin tuomaristo oli odottanut ja se näkyi hyvin karsintaluokkia katsoessa: Hyvin harva poneista pääsi jatkoon. Koska poneja on paljon, ovat ne jaettu lisäksi neljään eri kokoluokkaan: Minit, pienet, keskikokoiset ja isot. Värit ovat niin sanotusti sekaisin ja niiden kirjo on laaja. Yhtäkään kimoa tosin joukkoon ei mahtunut!

Hollantilaiset arvostavat ponissa hyvää liikettä, tyyppiä ja harjaa. Hyvä luusto on toki myös asia, johon he kiinnittävät huomiota, se kun on viime vuosina hieman kärsinyt. Voin kertoa, että kun näimme ensimmäiset orit ravaamassa, meinasi leuka loksahtaa sijoiltaan! Ravi todella lähti joka nivelestä ja rullasi niin, että maisema todella vahtui. Voisi luulla, että hienosti suorin jaloin showravia liitelevät pärjäisivät hyvin, mutta itseasiassa luokkavoiton vei useimmiten sellainen, joka ravasi rehellisesti kropan läpi ja todella käytti jokaista niveltään liikkumiseen.
Kulissien takaa. Kuvauspiste, oritalli, ponitraikkuja. Jokaisella ponilla oli oma tuuletin pilttuun takana.

Keskikokoisten 3v. orien kunniakierros. Linkki videoon

Lauantaina nähtiin paljon uusia 3- ja 4-vuotiaita oreja, jotka olivat siis läpäisseet aiemman karsinnan ja esiintyivät nyt yleisölle havitellen I- tai II-palkintoa. Lisäksi orit laitettiin vielä luokassaan järjestykseen samaan tapaan kuin Suomessakin. Luokkavoitto oli tietty iso juttu ja taustajoukot aidosti iloitsivat tästä. Tapahtumana koko show oli todella yleisöystävällinen: Oli lämmin ja iso anniskelualue, katsomoita eri suunnissa ja tilaa joka puolella. Kuulutukset puhuttiin hollanniksi ja englanniksi. Tallialueelle sai vapaasti mennä ja olikin hämmentävää nähdä, kun läjä vieraita ja täyteen iskuun viritettyjä oreja seisoo pilttuissaan tyynenrauhallisina tuulettimet ahterin takana. Expokin löytyi: Se ei ollut kovinkaan iso, mutta shettiskokoisten varusteiden taivas kuitenkin.

Mitkään haudanvakavat kekkerit nämä eivät todellakaan olleet: Yleisö osallistui mukaan show'hon vahvasti. Jos poni karkasi, taputettiin sille tyyliin lisää vauhtia ja kun poni oli kiinni, jatkui kierros siitä mihin jäi. Yllä video Sampan kokoisten ja ikäisten nuorten orien kunniakierroksesta.

Tallialue.


Lauantaina valittiin myös vuoden ajochampion. Osallistujakaarti jäi vähän epäselväksi, mutta ilmeisesti siihen osallistuivat menneen vuoden parhaat ajoponit. Kisan vei tuo valloittava, jo vähän iäkkäämpi miniori, joka paineli menemään aikamoista ravia noin pieneksi (80cm) kaveriksi. 

Kuten ajovideoltakin näkyy, nämä ponihommatkin ovat Hollannissa melko miesvoittoisia juttuja. Minioria ajanut nainen oli vain tuuraamassa, kun ponin oma ajurimies oli terveydellisistä syistä estynyt ajamaan itse. Kunniakierrokselle tämä kuitenkin pääsi poninsa kyytiin ja olikin heti tarttumassa ohjiin. :D Naisia näkyi lähinnä avustavissa tehtävissä ja poneja esittivät naiset vain, jos miehet yhdeltä tallilta loppuivat kesken. Tasan yhden ponin näin, minkä esitti kaksi naista. Esittämispuolesta on tulossa ihan oma postauksensa, joten kerrottakoon näistä myöhemmin lisää.


Kuten edeltä näkyy, valkoinen nahkariimu on Hollannissa se juttu. Kuolaimet olivat vain muutamalla hassulla ja nekin olivat riimussa kiinni. Koska Samppa on vahvasti hollantilaista sukua, oli pakko ostaa sille matkamuistoksi samanlainen valkoinen nahkariimu. On muuten aikas päheä!

Sunnuntaina pakkasimme tavaramme ja matkustimme etelään vierailulle Kuiperij-siittolaan. Näimme toinen toistaan hienompia tammoja ja nuoria, jotka laiduntavat ympäri vuoden isoilla laitumilla. Pikkasen epäreilua, sanoisi yksi läsipää täällä kotona...

Neljä päivää Hollantia avasi kummasti silmiä ja antoi uutta perspektiiviä asioihin. Miksi tyytyä hyvään, kun voi käyttää myös parasta? Tänne on myös päästävä ehdottomasti uudelleen!

Kotiinkin selvittiin, vaikka paluu vähän tökkikin: Paluulento olikin yllättäin buukattu täyteen ja sekös riemastutti! Jos junaralli Alankomaiden ympäri olikin sujunut kuin tanssi, alkoivat hommat kummasti tökkimään, mitä lähemmäs Suomea pyrittiin. Kaiken kruunasi se, että naisvoimin saimme vielä työntää erään vanhan miehen maasturin sivuun lentokentän parkkihallissa, Suomen talvi kun yllättää aina! :D Luoja paratkoon, oma autoni lähti mielellään kotimatkalle pakkasista huolimatta.


Myös kotipuolessa oli selvitty ihan kunnialla hevostenhoitomissiosta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun mieheni tekee tallia näin monta päivää, joten vähän kylmäsi jättää toinen yksikseen hirmupakkasiin. Päivä ennen lähtöäni tallin vesi jouduttiin vielä katkaisemaan putkirikon vuoksi, joten kuluneet neljä päivää on menty kantoveden kanssa. Muutenkin näin keskitalvella tallihommat ovat aika tylsiä, kun kaikki on jäässä. Tuskin ainakaan liian ruusuista kuvaa näistä puuhista sai... ;)

tiistai 5. tammikuuta 2016

Klebsiella


Isännän hevostenhoitoviikko saa heti ihan uusia mittasuhteita: Salama-reppanaa lääkitään nyt aamuin illoin tablettimuotoisella antibiootilla. Bakteeriviljelystä löytyi viimein vastaus uusiutuvaan ja sitkeään räkätautiin: Sen keuhkoissa asustaa klebsiella poikineen. Se on siis bakteeri. Sulfa on ollut siihen ihan hyvä lääke, muttei tarpeeksi hyvä nujertamaan tätä pöpöä kokonaan.

Eipä sillä, Läsipää on ollut tosi hyvällä mielellä nyt. Ehkä tämä tästä, jos ja kun kuuri puree. Sitä villiä ja viriiliä Salamaa onkin ollut jo vähän ikävä. Pikkasen se on saanut itseään jo takaisin - Reinoa se nimittäin hakkaa kanisterillä päähän ja väliajat se kahvakuulailee. Aika jees.

Mustan orin virkaa suorittaa aina niin ihana Samppa.
Kaapista löytyi asiaan kuuluva riimukin. ;) 

lauantai 2. tammikuuta 2016

Kumpi voittaa, karhu vai leijona


Kun kaksi jäärää ottavat yhteen, voi uusi vuosi alkaa vain kivuilla ja säryillä. Mutta hengissä ollaan!

Uudenvuodenaattona otin tuttuun tapaani hevoset sisälle aikaisin, vaikkeivat nuo tänäkään vuonna näyttäneet olevan moksiskaan paukkeesta ja valoshow'sta.

Jossain kohtaa iltaa vein niille lisää heiniä ja jotenkin ajauduin karsinanoven ja hevosen väliin yhden suomenhevosen kohdalla. Se kun on ainut, jolle heinät pitää viedä ovi avaten. Putte pyrki yllättäin ruuasta huolimatta ulos karsinastaan, mutta jäikin oven kohdalta jumiin, koska satuin olemaan nakkina sämpylän välissä. Pikkasen muuten tuntui luissa ja ytimissä, kun 550kg painaa voimalla vasten. Putte ymmärsi onneksi etunsa ja peruutti rauhallisesti takaisin karsinaansa, kun huomasi, ettei homma kannattanut. Allekirjoittanut keräili itseään tovin, tähtisadenäkymät olivat ihan sievät. Privaatti-ilotulitus, just for me.

Seuraavana aamuna kumpikin tuntui ottavan opikseen, eniten ehkä itse suomenhevonen: Se ei uskaltanut tulla karsinanovesta ulos. Tarkkaan se mietti ja katsoi, sopiiko siitä tulla. Sopi siitä, mutta vasta pitkän harkinnan jälkeen. Pari päivää menneen jälkeen se ei juurikaan ole ovelle kiirehtinyt, mikä on luonnollisesti vain hyvä asia.

Tarinan opetus: Muista, ettet käännä selkääsi edes sille tutulle ja "turvallisellekaan" hevoselle, vaikka rutiinit olisivat kuinka tuttuja. Se voi sattua. Tällä kertaa selvittiin pelkillä lihaskivuilla, mutta pikalitistymisdieetti olisi voinut päättyä hullumminkin.

Muuten täällä on otettu rennosti. Tai vähän pakkokin, kun niin lupasin tehdä: Niin itselleni kuin teillekin. Ensi viikolla pakkaan tavarani ja lähden viettämään pitkää viikonloppua tulppaanien luvattuun maahan. Isäntä lupasi hoitaa hevoset ja onkin jo toki harjoitellut tätä ydinfysiikkaa muistuttavaa suoritetta kerran pari. Hän onkin melkein pro tallinpitäjä jo.


Linkki videoon
Blog Widget by LinkWithin