perjantai 21. tammikuuta 2022

Alkuvuoden kuulumiset


Tätä kirjoittaessa torpan päällä on päivän kestänyt lumimyrsky. Sitä ennen oli hetken mukavaa, kenttä sekä pelto olivat mukavan lumiset, kunnes tulivat plussakelit kera kaatosateiden. Kotipiha oli kuin itsemurhapiha, jossa aivan jokainen pinta oli peilijäässä. Toistaiseksi kukaan ei ole murtanut luitaan tai heitellyt polvilumpioita sijoiltaan.

Lumimyräkkä 20.1.2022

Pääkallokeli. Just sillon on hyvä lähteä ekan kerran tälle vuodelle ratsastamaan Salamalla ihan itse.
Kukaan ei kuollut.

Salama käy ja kukkuu hyvin. Se on näyttänyt harvinaisen kivalta ratsastaa (silloin kun ei sekoile eli pelästy itseään tai sauvakävelijää) ja letkeältä liikkeessä. Hän sai myös kengittäjältä tavallaan kehuja, koska ei ollut ihan ADHD koko aikaa. Vähän vaan.


Säde on maastoillut ja käynyt hieman opiskelemassa aakkosia kentällä. Vähemmän oli enemmän ennen kuin saatiin tilsakumit alle. Tekeminen muistuttaa hieman jo työntekoa ja Frouvan työmotivaatiota on hiukan jouduttu näin alkuun herättelemään. Se oli päässyt vähän sellaiseen humputtelu-oloneuvosmoodiin, jossa on vain mukavaa. Ymmärrän oikein hyvin... 


Mutta mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, niin kyllä se siitä. Päivät ovat jo ihanasti pidentyneet ja kevät kurkkii nurkan takana jo. Ainakin karvanlähtö on varovaisesti alkanut!

torstai 20. tammikuuta 2022

Vuosi 2021 kooste

Vuosi 2021 oli meille ihan hyvä: Kukaan ei kuollut. Muuten se olikin sitten tasaista liitoa ja lentoa sinne ja tänne. Tässä Harmasten kooste menneestä vuodesta.


Salama

Oma ihmeensä koettiin vuodenvaihteessa, kun Salama kääntyi 10-vuotiaaksi. Merkkipaalu, jota en uskonut näkeväni tämän hieman tapaturma-alttiin touhupetterin kanssa. Ja ihmeellistä kyllä, myös 11. vuodelle lähdettiin yhdessä kulkien!

Ihan ongelmitta ei Salamankaan kevät mennyt: Sen siedätyshoitoa jatkettiin ja pari ekaa annosta meni hyvin. Pääsiäisen pyhinä pistoksesta tuli (harvinainen) allerginen reaktio ja Salama oli totisempi kuin aikoihin eli makasi jalat kohti taivasta ja oli kuin ähkyssä. Todellisuudessa siis turvoksissa ja siksi olo oli tukala. Siedätyshoidon kanssa kortisoni on kielletty, joten Viikistä neuvoivat lopulta oikean hoidon ja sillä päivystävä sai hevosen virkoamaan. Siedätyshoito lopetettiin sittemmin ja nyt elellään päivä kerrallaan sen osalta. Toistaiseksi on mennyt ihan hyvin. 

Myös kengityksen kanssa oli hakemista, etupäässä oli jos jonkinlaista ongelmaa. Koska Salama on mikä on, ei vikakaan ollut ihan perus ensin löytää. Aika teki kuitenkin tehtävänsä eli kavio fyllattiin paksuilla täytteillä ja pohjallisilla jälleen kerran ja kaviossa todettiin ehkä olleen vain mustelma. Sittemmin pohjalliset ovat otettu pois monen vuoden tauon jälkeen ja Ruuna Reipas on kulkenut ihan normaalisti. Loppuvuodesta aloittanut kengittäjä sai kerralla tehtyä kavioista kuin uudet - vähemmän on enemmän ja tällä mennään.

Ennen kevään kavioepisodia Salkku kulki hyvin. Jopa niin hyvin, että koitettiin harjoituskisoja. Puitteet ja olosuhteet olivat täydelliset, mutta niin oli vanha tuttu kokovartalokipsikin, joka löi päälle pelipaikalla. Salama sai jatkaa osa-aikaeläkettään siis. Olen kyllä kuullut sellaista huhua korvanappiini, että tämä ei ehkä ollutkaan vielä tässä...

Itse en ole käynyt sen selässä kuin muutaman kerran koko vuoden aikana. Joka kerta iskee se katkeruus menetetyistä haaveista päälle, kun kotona Salkkuli on varsin näppärä ja jopa osaava peli - sitä tunnetta on vaikea selittää. Se on hieno, mutta haastava ratsastaa. Äärimmäisen tarkka ratsastajan avuista ja herkkä poika, joka ei siedä virheitä tai ristiriitaisia apuja. Kun tämän oivaltaa, on sillä ratsastaminen aika kivaa. Se on saanut olla Annin ja Sallan opetusmestarina kuluneen vuoden. Maastoilusta se tykkää, kun on henkinen tuki mukana. Askel on ollut sillä nyt harvinaisen kevyt, mikä on toki hyvä merkki. Se siis jatkaa samaa rataa tarttuen hetkeen ja olemalla elossa juuri nyt.

Säde

Säteen vuosi alkoi synkissä merkeissä. Vuosi aloitettiin klinikkakäynnillä, jossa saatiin musertavan tylsä uutinen kipeälle takajalalle. Hankkarivamma yläkiinnityskohdassa, samanlainen kuin velipojalla alunperin. Olin jokusen viikon niin katkera ja vihainen, etten tiennyt miten päin olla. Kohtalo päätti kuitenkin muistuttaa, että kannattaa pysyä edes pystyssä, kun pari viikkoa klinikkakäynnistä kaaduin ihan itse jäisessä alamäessä ja oikea polvilumpio meni sijoiltaan. Polvessa oli repeämä kolmesssa kohtaa ja sen kanssa tuli kahden kuukauden saikkari eteen sitten. Kahteen viikkoon en olisi saanut kävellä oikeastaan ollenkaan - helppo rasti, kun pihassa on hevosia ja muutenkin olet tottunut menemään pää kolmantena jalkana. 

Säde oli takajalastaan alkuun todella kipeä ja kiukkuinen. Jalan kylmäys oli oma operaationsa ja lopulta keksin tavan, jolla saan kinttua lähestyä ja kylmätä. Keppien kanssa hääräsin tallissa ja kylmäsin jalkaa. Ei ehkä fiksua, mutta ainakin jalkaa tuli joka käänteessä kylmättyä. Tai no, kylmättiin välillä yhtäaikaa molempien kinttuja. Kesytimme toisemme jälleen.


Kengitys oli oma juttunsa ja kuluneen vuoden agendana oli saada siitä taas sujuva toimitus. Alkuvuosi yritettiin kotona, mutta hankalaahan se oli. Tuli kaviopaisekin, mutta "onneksi" etujalkaan. Alkuun se antoi hoitaa sitä oikein hyvin, mutta jossain kohtaa tunnit tulivat täyteen. Paise oli lopulta todella sokkeloinen ja kaviota piti jonkin verran avata. Parin klinikkakäynnin jälkeen paise rauhottui ja alkoi kuivumaan pois. Säde on siis hyvin tarkka reviiristään ja omasta tilastaan, kuten vahvatahtoiset tammat usein ovat. Väkisin ei voi tehdä mitään, eikä kannata. Usein tällaisen kanssa pienellä luovuudella keksitään keinot ja homma toimii. Hevonen ei siis päätä, mutta sen kanssa neuvotellaan ja päädytään lopulta siihen, että kaikilla on ihan kivaa. Toistaiseksi on turvauduttu eläinlääkärin apuun kengityksessä. 

Keväällä päästiin jo enemmän ratsaille ja jalkaa käytiin parin kuukauden välein ultraamassa. Samoilla kerroilla tehtiin kengitys hyvässä rauhoituksessa. Kerta kerralta rauhoitusta voitiin keventää, mikä oli positiivinen merkki. Takajalka lähti myös paranemaan hyvin kontrolleissa.

Kesäkuussa Säde kävi katsomassa myös kisahulinaa, kun oltiin yötä Urjalassa Keilakunkkukisoissa. Säde sai tepastella ohjasajoluokassa oman osuutensa. Ehkä jonain päivänä mennään tätä samaa ajaen, mene ja tiedä. Käytökseltään Säde hurmasi kaikki ollen siis fiksu ja rauhallinen.

Elokuun alussa tuli vihdoin lupa palata kohti normaalia - jalka oli liki kuin uusi! Voi niitä onnenkyyneliä. Toki samaan aikaan pelko kolkutti olkapäälle, että miten saadaan jalka kestämään ja miltä tulevaisuus tulee näyttämään. Toisaalta tässä lajissa ei koskaan huomisesta tiedä, joten arkeen palattiin pikkuhiljaa. 

Marraskuussa vielä kontrolloitiin liike, kun alla oli jo vähän kilsoja ja hyvältähän se näytti. Tamma on nyt myös hoikistunut, mutta on vähän lihakseton ja kovin voimaton vielä. Talven aikana hyödynnetään siis talviolosuhteita ja rakennetaan voimaa lisää. Avuksi on otettu ratsuttaja, jonka kanssa Säteellä oli treffit nyt alkuvuodesta. 

Säteen vuosi kääntyi siis sädehtiväksi ja elämä on ihanaa jälleen. Toivottavasti sama hyvä vire jatkuisi!