Eipä tiennyt tyttö tuo, että vieläkin hullummaksi voi hulluus mennä, kun vuosi vaihtui. Kiitos näiden karvakorvien, on pientä valmistelua mokomaan vuosien varrella saatu.
Vuosi vaihtui pelonsekaisissa tunnelmissa. Joskus joulun välipäivinä aikaisin aamulla tuli hälytys Mikkeliin - jos haluat nähdä isäsi vielä hengissä, on se aika nyt. Lähtö oli nopea ja ajokeli karmea, viiden tunnin ajomatka tuntui pidemmältä kuin koskaan. Isä oli teholla sepsiksen takia ja suurin piirtein tajuissaan. Vaikken sitä silloin kenellekään sanonut, olivat nuo hyvästit. Ne olivat meidän näköiset: Ei turhia sanoja.
Siitä lähtien varauduin koko ajan siihen puheluun, joka väistämättä oli ennemmin tai myöhemmin edessä. Joka aamu mietin ikkunasta katsoessani, että tänään olisi ehkä hyvä päivä isän kuolla, tiedättehän. Siinä kohtaa, kun syöpä on levinnyt joka paikkaan ja tilanne on fataali, toivoo vain nopeaa helpotusta ihmiselle itselleen.
Vuoden ensimmäisen päivän aloitin aamuvuorolla. Klo 6 kompuroin aamutalliin. Pikkupakkasta, ilmassa vielä rakettien katkua. Ihan hiljaista, vain Salama kolkutti etujalalla oveaan, kuten aina. Olin jättänyt heinäkassit tallin oven eteen niin kuin tavallisestikin. Niitä nostaessani kottikärryjen kyytiin kompastuin johonkin: Se oli äkkiseltään tunnusteltuna vähän karvainen ja pienen rusakon kokoinen. Kännykän taskulamppu osoitti kohteen olevan kuitenkin pieni harmaa kissa. Henkihieverissä se oli, sätki ja kouristeli.
Siinä sitten sekunninsadasosan ajan mietin, että mitähän hittoa - mistä tämä on tullut ja mikä sillä on. Koska vieressä on tuo kirottu maantie, ajattelin kissan jääneen auton alle ja se oli nyt viimeisillä voimillaan raahautunut pihaan asti. Kirmasin herättämään mieheni, jotta kissan tuskat voitaisiin nopeasti päättää. Kissalla ei kuitenkaan näkynyt ulkoisia vammoja, joten se napattiin kantokoppaan ja vietiin oitis eläinlääkäripäivystykseen. Omistajaa ei koskaan löytynyt, mutta kissa selvisi myrkytystilastaan. Se siirtyi ajallaan eläinsuojeluyhdistykselle ja sieltä ilokseni uuteen kotiin samalle paikkakunnalle.
Tuo vieras kissa ja vuoden ensimmäinen päivä on jäänyt mieleeni hyvin tarkasti. Jotain se ehkä symboloi, mene ja tiedä.
Samaan aikaan kun pelkäsin pahinta, tapahtui hevosrintamalla iloisia asioita. Joululahja itselleni eli Säde odotti paketoimista ja hakupäiväksi oli sovittu tammikuun 4. päivä. Minunhan ei pitänyt vielä hankkia uutta hevosta, vaan odotella kevääseen ja katsoa sitten, mitä maailmalla olisi tarjota. Koska elämäni ei koskaan toteuta mitään tiettyä kaavaa, pomppasi Säteen myynti-ilmoitus joulun alla eteen. Se oli menoa sitten ja kaupat sovittiin. Se oli match made in heaven-tyyppinen setti eli kaksi marjaa kohtasivat toisensa. Lukijan pääteltäväksi jääköön loput.
Säde on Salaman puolisisko, joten suurimmaksi osaksi arvasin mitä tuleman pitää. Siinä missä Salama on syntymässään säikähtänyt, on Säde päinvastoin hyvin itsevarma ja itse ajatteleva Tamma. Yhteistä molemmille on se, että ne vaativat ihmiseltään täydellistä fokusta ja lempeää kuria. Matka tamman luottamuksen saamiseen oli oman postauksen arvoinen, sen voit lukea täältä.
Ihan toinen juttunsa oli se, että korjattavaa on ollut ihan vain allekirjoittaneessa. Olin aika rikki ja rajoittunut, kun Salaman kanssa harrastaminen on ollut hyvin rikkonaista ja riskialtista. Olen kokenut saman aiemminkin Tompan eläköitymisen jälkeen ja alitajuisen pelkopeikon voittaminen on ollut iso projekti. Harrastaminen on nykyään ihanaa, rentoa ja turvallista, kun alla on itselle täydellisesti sopiva peli.
Takaisin tähän vuoteen. Uusi hevoslauma asettui uomiinsa kotona ja elämä jatkui. Hetken. Helmikuun alussa isä joutui takaisin osastolle oltuaan hetken kotonakin. Maanantaina 10. helmikuuta annoin luvan lopettaa antibioottihoidot, kun ne pitivät elämää keinotekoisesti yllä. Tiistaina 11. helmikuuta klo 11 tuli sitten se soitto, jota odotin, mutta en osannut kuitenkaan odottaa. Isä oli poissa.
Olin töissä tuolloin ja jossain sumussa ajoin kotiin. Vihaa, surua, katkeruutta, en tiedä mitä kaikkia tunteita voi ihminen samalla hetkellä kokea. Aurinko paistoi, siinä kaikki mitä muistan tuosta päivästä. Alkoi asioiden järjestely, mikä tuntui ylitsepääsemättömältä ja kohtuuttomalta, mutta on jokaisella perikunnalla edessä. Menin takaisin töihin seuraavana päivänä. Niin isänikin olisi käskenyt, jos olisi täällä vielä ollut.
Meni kolmisen viikkoa ja kevät kolkutteli jo varovaisesti ovella. Maaliskuun 5. päivä olin uutta ohjelmistoa käsittelevässä koulutuksessa, kun mieheni soitti töihin. Meillä ei ole tapana tehdä hupisoittoja, joten melko hämmästyneenä vastasin. Poliisi oli käynyt kotiovella. Äitini oli löytynyt kuolleena kotoaan.
En tiennyt miten reagoida, enkä ihan oikeasti tiennyt, kuuluuko nyt itkeä vai nauraa. Reaktio tuli vasta myöhemmin ja se oli hyvin hämmentynyt ja epätodellinen. En hetkellisesti kestänyt yhtään oikeuksistaan huutavia asiakkaita tai kiukkuisia omaisia, joten otin pienen aikalisän. Kävin työterveydessä ja sain yhden päivän (sairaus)lomaa stressireaktion vuoksi. Elämäänsä kyllästynyt terkkari totesi, että on tärkeää jatkaa arkea heti normaalisti tällaisissa tilanteissa. Varmasti ihan totta. Ainut vain, että niin olin tehnyt koko ajan.
Sitten alkoi koronahässäkkä. Se vaikutti omalta osaltani elämääni niin, että työt vain lisääntyivät. Kiire töissä piti ajatukset jollain tavalla kasassa eikä surulle ollut aikaa. Ulkoistin kuolinpesäasiat lakimiehelle ja jatkoin hevostelua. Uuteen hevoseen tutustuminen ja tallilla touhuaminen ihanan talliporukan kesken oli kovin terapeuttista, vaikkei toki täysin ongelmatonta koronatilanteen vuoksi. Korona vaikeutti hautajaisjärjestelyjäkin kovin, mutta isäni uurna saatiin vihdoin haudan lepoon toukokuun lopussa. Molemmat vanhempani haudattiin heidän syntymäpaikkaansa Ilomantsiin. Oli jotenkin absurdi tunne seistä siellä hautausmaalla kukkapuskat käsissä ja sulkea yhtä ympyrää.
Tuli kesä, yöttömät yöt. Käytiin ratsastustunneilla ja ponien kanssa näyttelyissä. Säteen kesäihottuma saatiin pidettyä hyvin aisoissa, mistä olen erityisen iloinen. Pikkuhiljaa jättäydyin pois Salaman liikutusringistä ja nyt loppuvuodesta ulkoistin sen kokonaan lennettyäni taas plantaasiin syysvillien tultua. Vaikka omat taidot riittäisivätkin sen liikutukseen, ei psyyke ja kroppa enää kestä, joten Salama on nyt Annin "oma" heppa. Ei ollut helppoa nöyrtyä, mutta näin muutama viikko myöhemmin päätös on osoittautunut ihan hyväksi.
Jos vuoden ensimmäisen päivän kissa on jäänyt kummittelemaan mieleen, niin kesällä tapahtui myös kummia. Tallissa asui sammakko koko kesän ajan. Se oli ihan kesy ja uiskenteli päivät pitkät omassa purkissaan tallin sohvalla tai hengaili hevosten leipäkorissa, josta se myös nimensä Kävelevä Leipä sai. Leikkisästi ajattelin, että jostain sieltä tuonelasta tultiin katselemaan, että miten täällä menee. Joku olisi varmaan hävittänyt mokoman, mutta mielestäni se oli hauska lisä tähän sirkukseen. Pienenä halusin akvaarioon sammakoita, mutta isä ei suostunut sellaisiin.
Vasta nyt syksyllä on suru tullut. Itseni tuntien tiesin tämän menevän just näin. Isänpäivän alla oli auton kanssa ongelmia ja puhelin oli jo kädessä. Itku tuli kesken työpäivän eikä meinannut loppua sitten millään. Kauhun tasapaino on ollut siis vahvasti läsnä: Kukaan ei ole kuolematon, joten elämää on tullut katsottua välillä vähän toiselta kantilta. Siis silloin, kun ei pidä itseään turhan kiireisenä.
Säteen kanssa on edetty hitaasti, mutta varmasti. Se on ollut äärimmäisen fiksu ja nopea oppimaan ja vaikka kehitys tuntuu välillä hitaalta, on kehityskaari ollut valtaisa. Yleensä se jatkaa treeniä siitä, mihin viime kerralla on jääty. Mikään pikkutyttö rakenteeltaan se ei ole, joten jossain kohtaa fysiikka tulee varmasti vastaan, mutta omaan pieneen ja sievään harrastamiseen se on oikein soiva peli. Olen siis erityisen iloinen, että tuo tamma löytyi elämääni ja näin jälkikäteen katseltuna ihan oikeaan aikaan. Ei Salamaa silti unohdettu ole, sillä on ihan oma erityinen paikkansa tällä mäellä. Säteen kanssa tunsin kuitenkin pitkästä aikaa aitoa iloa ja onnistumisen tunteita. Ystäväni sanoikin, että sen selässä hymyilen lähes aina.
Maailmakin on muuttunut tässä välissä, kun olen rakentanut rikkinäistä itseäni edes vähän eheämmäksi.
Kiitos isän, on ollut onneksi paljon ajateltavaa. Hevosia.
 |
Tästä se aikanaan lähti.
Mun vasen käsi tekee tota edelleen.
Ehkä ensi vuonna opettelen kantamaan kädet. |
Laitan tähän loppuun jonkun kliseen. Vaikkapa että ei muuta kuin valoa kohden. Ei ehkä... Olisiko sittenkin, että ei muuta kuin kohti uusia haasteita?
