Törmäsin ”vihreällä sivustolla” viestiketjuun, jossa kyseltiin ihan tosissaan, kuinka paljon 2-vuotiaalla voi ratsastaa. Aiemmin siellä keskusteltiin toisella palstalla myös siitä, voiko 1-vuotiaan selässä jo käydä ja kuinka usein. Moni oli sinne vastannut, että esimerkiksi pieniä lapsia on vuotiaiden selässä käytetty, jotta varsa oppii painoon selässä. Toisaalta valtaosa oli (onneksi) sitä mieltä, että vuotias on vielä ihan vauva, joka ei ymmärrä työnteosta vielä mitään, vaan tavallaan uusia asioita opitaan ensin emän perässä ja myöhemmin vähän ”vahingossa” ja ns. leikin varjolla. Jälkimmäisen allekirjoitan itsekin.
Siitä putkahti mieleeni, että hyviä tapoja kasvattaa ja hoitaa lapsia on varmasti miljoona. Samoin hevosia. Talleja on satoja erilaisia, samoin kuin erilaisia koulukuntia (= tapoja ja periaatteita tehdä asioita) on kymmeniä erilaisia. Toiselle sopii tapa A ja toiselle tapa B. Hevosharrastuksen muistuttaessa valtaosalla meistä kuin hartainta uskontoa, on vaikeaa välillä erottaa oikean ja väärän erot. Mutta mikä on sitten oikein ja mikä väärin? Toiselle on ihan OK, että hevonen tarhataan ympäri vuoden 3h/vrk postimerkkitarhassa kolmeen loimeen topattuna ja suojitettuna päästä kavioihin, toiselle taasen 3ha talvitarha on liian pieni eikä loimia tarvita kuin silloin, kun elohopeamittarikaan ei enää näytä pakkasasteita. Tuttuja juttuja, eikö? On siis ääripäitä ja sitten on meitä, jotka taiteilevat kahden ääripään välillä. Sitä kutsutaan kaiketi kultaiseksi keskitieksi.
Miten olla eksymättä siltä kultaiselta keskitieltä? Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Itsekin koko elämäni hevosia harrastaneena luulin tietäväni vähän kaikesta jotain. Lähes jokainen päivä on kuitenkin tarjonnut jotain uutta. Joskus on päiviä, kun itseensä ei oikein jaksa luottaa (kuten silloin, kun on antanut itsestään ja rahapussistaan lähes kaiken ja silti hevonen päättää kuolla jouluaattona lähes suorilta jaloilta) ja toisinaan heppahommat ovat mukavia ja helppoja kuin heinän teko. Ajattelin itse, ettei hevonen voi sairastua vatsahaavaan tai ähkyyn, kun sillä on hyvä laadukas heinä, kivoja tarhakavereita, paljon aktiviteetteja yms, mutta näemmä voi. Samoin viisaampiaan kannattaa kuunnella, vaikka vinkki tulisikin yllättävältä taholta. On myös hurjan fiksua osata muodostaa omia mielipiteitä ja oppia virheistään.
Heitin itseni uusien haasteiden pariin alkuvuodesta, kun Salama ja Duke tulivat omistukseeni. Olen aiemmin ollut nuorten hevosen kanssa jonkin verran tekemisissä, mutta moni arjen asia on tullut raikkaana uutuutena ja se on ollut toistaiseksi ihan terveellistä. Omaa tekemistään on saanut miettiä ihan uudesta näkökulmasta ja maalaisjärkeään on saanut käyttää. Fiksujen vuotiaiden kanssa unohtaa helposti sen, että ne eivät vielä tiedä oikein mitään ja jokainen askel ja tekeminen on otettava vähän varovaisesti. Kuitenkaan ketään tai mitään ei saisi kääriä pumpuliin, jotta vahinkoja ei sattuisi. Toisaalta ei saisi edetä liian nopeasti.
Siitä päästään vihdoin itse asiaan. Mitä varsan kanssa on hyvä tehdä? Mikä on liikaa ja mikä on tarpeeksi? Mitä jos virheitä sattuu? Kun kuuliaisena oppilaana etsin tietoa ja kokemuksia asiasta, löysin luonnollisesti monenlaisten koulukuntien tapoja tehdä asioita. On heitä, jotka hylkäävät varsan vuotiaana laitumelle ja/tai pihattoon ja se kaivetaan sieltä esiin 3-4-vuotiaana, jolloin sen kanssa marssitaan suoraan suureen maailmaan ja ihmetellään, kun iso ja vahva nuori hevonen on vähän vaikea. Sitten on niitä, jotka ravaavat jokaisissa kissanristiäisissä varsan kanssa ja opettavat ne jo vieroitusiässä istumaan ja antamaan tassua. Lopputuloksena on kuulemma passiivinen ja ahdistunut hevonen, näin tiesi eräs nettitietäjä kertoa.
Oikotie onneen lienee se, että osaa lukea hevosta, tässä tapauksessa siis varsaa. Ihan jo alussa Salamankin kanssa tajusin, että kun sillä on leikkiaika (näitä on jokunen per vuorokausi ja sen kyllä huomaa), mitään ei kannata tehdä. Silloin täytyy pitää vain huolta siitä, että ihmisen yli ei kävellä eikä ihmiselle tehdä mitään pahaa. Kun varsa on rauhallisempi, sen kanssa kannattaa touhuta sopivan lyhyesti. Olen huomannut, että liian pitkät sessiot vain ahdistavat ja lopputulos on epämieluisa, parempi lopettaa kaikki touhut aina onnistuneeseen suoritukseen. Kun ongelmia ilmenee, kerrataan asioita vähän ja usein. Esimerkiksi Salama ei halunnut nostaa jalkojaan keväällä ollenkaan, vaan potki vimmatusti. Siispä jalkoja nosteltiin aina ohimennen nopeasti ja kivuttomasti, pikkuhiljaa asia alkoi sujua ja sen jälkeen sen suhteen pidettiin vähän taukoa. Nyt jalat nousevat ihan kivasti. Samoin Duke tullessaan koitti taluttaessa ihmisen rajoja, mutta kun ne sille kerran näytettiin, on Pikkumusta käyttäytynyt todella fiksusti.
Silti, kaikesta lähes fiksusta päättelystä huolimatta, löydän itseni jatkuvasti kysymästä itseltäni, että mitä jos teen varsojeni kanssa liikaa? Koin jopa jo hetken huonoa omaatuntoa, kun olen käynyt varsojani nyt kesän ajan harjailemassa suurin piirtein joka toinen päivä ja samalla kaviot on tullut putsattua, ötökkämyrkyt laitettua jne. (korostan tässä kohtaa sitä, että hoitotoimenpiteet on tehty vapaana laitumella, ilman apukäsiä, lyhyesti ja ytimekkäästi, kuitenkin minun ehdoillani). Isot kasvattajat ja nettitietäjät laittavat vihreän sivuston mukaan omat vuotiaansa toukokuussa laitumelle ja menevät sitten syyskuussa keräämään elukoita talteen, mikäli niitä vielä sieltä löytyy. Talven ne kuulemma viettävät pihatossa muiden ikäistensä kanssa ja ne korkeintaan vuollaan kerran pari, samoin ehkä ajovermeitä vilautetaan silloin tällöin. Koko kesän aikana on molempien kanssa käyty muutaman kerran myös kävelyllä, jolloin varsat ovat olleet ihan innosta piukeina, korvat tötteröllä porskuttaneet uteliaana menemään.
Jollekin tämä teksti – mikäli on jaksanut lukea näinkin pitkälle – voi kuulostaa ihan järkyttävältä monin eri tavoin. Koen tämän kuitenkin ihan samanlaisena inhimillisenä asiana, kuin esimerkiksi pohdinnat ratsastuksen vaikeudesta tai ravurin treenaamisesta, noin niin kuin yksinkertaisena esimerkkinä. Päätinkin siksi, että otamme varsojeni kanssa päivän kerrallaan ja asioita puuhastellaan sen mukaan, kuin hyvältä tuntuu. Asioita olisi kiva suunnitella ja rytmittää etukäteen, mutta varsojen kanssa jokainen päivä voi poiketa suunnitelmasta niin paljon, että spontaani tekeminen on sittenkin parempi idea. Kuulemma kukkii se perunakin - joten antaa kaikkien kukkien kukkia, lopputuloksena erilaisilla tavoilla ja tyyleillä on ehkä ihan sievä kukkameri. Sain yhdeltä hyvältä gurulta vinkin: Vähän ja järkevästi - siihen pyritään. (tämä teksti ei kyllä ollut lyhyt eikä ytimekäs, pahoittelut siitä…)
.JPG)
