sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Happy halloween

Ehkä hienoin kuva (not) koko päivästä. Minos, Raisa ja Pilkken. 
Mukana menossa muutama traikullinen poneja ja pitkä näyttelypäivä - ei hullumpi halloween!

Omista poneista Loimaan rotunäyttelyssä esiintyi 3-vuotias oripoika Pilkku.

Sille ei tällä kertaa kerätty mainetta eikä mammonaa, mutta hyvä arvostelu ja ihan kiva II-palkinto. Arvostelussa vapaasti suomennettuna mainittiin muun muassa seuraavaa:

"Hyvä rotutyyppi, kaunis pää. Hyvin asettunut kaula, hyvänmuotoinen lapa. Vähän pyöreä runko.  Käynti saisi olla energisempää. Matkaavoittava ravi, jossa on hyvä tahti."

Pilkku käyttäytyi koko pitkän päivän kuten hyväpäisen nuoren orin kuuluukin: Osaa olla nätisti porukassa, matkustaa siivosti vieraan ponin vieressä, odottaa traikussa yksin tai kaksin, syö, juo eikä vaadi erityisjärjestelyjä muutenkaan missään kohtaa. Rutiinia vielä kehähommiin, niin hyvä tulee!

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Pilkun ja Sampan ratsuoppikoulu

Samppa
Ohjasajoa, onnistunut ajo-opetus, vähän lisää ohjasajoa ja lisänä satula selkään. Siinä toimiva paletti lyhykäisyydessään pikkuponin ratsutukseen.

Meillä on vuosien varrella ollut jokunen pikkuponi, jotka on opetettu ratsuksi. Ekat ponit olivat 120-130cm korkeita, joten niille oli teoreettisesti hieman helpompaa löytää kuski. Duke oli massiivinen 105cm ja se oli pitkä joka suuntaan, joten sillekin kuskin löytäminen alkuvaiheen opetukseen oli suht helppoa. Nyt vuorossa olivat 3-vuotiaat Samppa (95cm) ja Pilkku (n. 99cm), joiden oli aika tutustua ratsuponin alkeisiin.

Homma aloitettiin ohjasajolla, jossa selväksi tehtiin kääntävät ja jarruttavat ohjasotteet. Samalla opetettiin eri ääniavut, joiden avulla apujen opettaminen ratsain on helpompaa. Tässä tapauksessa käytän samoja eri maiskutuksia kuin ajaessakin.

Samppa
Iältäänhän Pilkkis ja Samppa ovat vielä nuoria, joten niiden ei tarvitse muuta kuin opetella pitämään ratsastaja kyydissä, liikkua käynnissä ja ravissa, pysähtyä ja kääntyä. Ensi keväänä on ajankohtaisempaa jatkaa oppeja aiheen tiimoilta. Fyysisesti kevyen ihmisen (käytännössä lapsen) selässä pitäminen ei ole juttu eikä mitään hyvässä lihaskunnossa olevalle nuorelle orille. Perusajatus tässä kohtaa on se, että homman pitää olla kivaa ja hiki ei saa ratsujutuissa vielä tulla.

Molempien kanssa aloitin tallin käytävällä siitä, että kevyesti hypin kyljen vierellä ja pidin käsiä sään ja selän päällä. Kun tästä ei seurannut mitään reaktiota, heitin jalkaa "leikisti" selän yli molemmin puolin ponia. Koska näitä on tarkoitus tehdä lastenponeja, ei minkäänlainen heiluminen "ratsastajavinkkelissä" saa aiheuttaa mitään reaktiota. Kumpikin poni oli ihan okei tässä kohtaa. Tavoite on, ettei jalkaa väistetä, vaan poni seisoo nätisti paikoillaan koko ajan.

Samppa
Seuraavaksi tarvittiin sitä ratsastajaa. Tarpeeksi pieni ihminen toisti samat harjoitukset ja lopulta asetti itsensä mahallaan makaamaan selkään. Koska sekään ei aiheuttanut poneissa ihmetystä, siirtyi ratsastaja istumaan selkään ihan normaalisti. Alusta asti siedätettiin poneja siihen, että ratsastajan jalka voi osua pepun päälle ja esimerkiksi siihen, että vaatteet voivat kahista. Samoja juttuja siis kuin minkä tahansakin muun ratsukoulutettavan kanssa, mutta hieman jopa korostetummin. Shettis tosin on sen verran hyväpäinen otus, etteivät ne tällaisesta ota onkeensa ollenkaan. Rapina tarkoittaa lähinnä ruokaa eli ei vaaraa.

Kun ratsastaja selässä ei aiheuttanut mitään reaktiota (siis pohjatyöt olivat tehty näemmä hyvin), oli aika lähteä liikkeelle taluttajan kera. Se on toinen kohta, missä voi mennä kauheasti pieleen. Molemmat kuitenkin lähtivät liikkeelle nätisti ja rennosti, eivätkä olleet selässä istuvasta ihmisestä moksiskaan.

Pilkku
Näistä poneista täytyy sanoa, että Samppa yllätti ihan täydellisesti! Se on ollut vähän sellainen sähikäinen (siis iso hevonen kääpiöponin puvussa), joka voi aisojen välissä pyörähtää 180 astetta jonnekin ja esittää omahauskaa tilannekomiikkaa muutenkin, mutta Salaman tavoin ratsuopintoihin se suhtautui vakavasti ylähuuli törröllään. Kympin luonne on kympin luonne eli oikealla hetkellä poni osaa näemmä olla ihan super! Olen toisinaan kironnut sen alimpaan maanrakoon, kun se näkee kuristajakäärmeen ojan pohjalla just silloin, kun ei tarvitsisi tai pujoittaa suitset päästään kesken metsälenkin... No, se on Samppa ja oma moka, jos varmistuslettiä niskaan ei ole muistanut tehdä. ;) Pilkku sen sijaan on ollut oma itsensä eli harkitsevainen ja itsevarma. Siltä ei ole nähty yhtäkään virheliikettä vielä.

Ratsuhommissa jatkettiin tiheillä ja lyhyillä toistoilla niin, että ihminen istui kyydissä ja taluttaja oli vierellä. Pikkuhiljaa apuja siirrettiin ratsastajan toimesta tapahtuviksi. Otettiin myös ekat ravipätkät suoralla ja nekin sujuivat kuin oppikirjasta. Joskus selässä oleva paino voi säikäyttää nuoren ponin, kun askellaji muuttuu. Taluttajan narui venyi hiljalleen juoksutusliinaksi ja lopulta ponin uskalsi päästää lopuksi ihan irti. Kentältä lähdettiin nopeasti pienelle metsälenkille ja viimeisenä temppuna lisättiin settiin vielä satula - tähän asti kun oltiin menty ilman. Satulaksi tosin valittiin tässä kohtaa ns. lätkäsatula, joka antaa pientä lisätukea ratsastajalle. Kunnon satuloita katsotaan sitten, kun sen aika on.

Pilkku
Satulan kanssa tärkeintä oli ihan ekaksi opettaa selkäännousu jalustimesta. Siinä sama periaate on tärkeä, kuin ihan alun pomppuharjoituksissa. Ratsastajaa ei saa väistää ja paikallaan tulee seistä. Kun kuski meni selkään, antoi hän tuttuun tapaan herkun molemmin puolin selästä käsin ponille. Näin ne kuin varkain oppivat odottamaan sitä herkkua ja seistä töröttävät juuri niin kauan kuin on tarpeellista. Selkäännousuharjoitukset ovat siis tärkeitä, eikä niissä saa tai kannata oikoa yhtään.

Shettis on oikein opetettuna maailman hauskin otus: Pieni, mutta silti laadukas ratsu. Ne oppivat nopeasti ja ovat niin kauhean miellyttämisenhaluisia. Lopputulema tässä projektissa onkin se, että meillä on tallissa nyt kolme ratsua! Ponit menevät ratsastajan kanssa kaikki askellajit nätisti, osaavat kääntyä ja pysähtyä, joten se riittää tällä erää. Talven aikana ponipojat voivat siis tarvittaessa tuurata Salamaa, jos talutusratsastuskeikkoja on ruuhkaksi asti. :)

Pilkku

maanantai 24. lokakuuta 2016

Salainen harrastus


Olisi ihanaa, jos omalla hevosellaan voisi mennä metsässä vapain ohjin ilman satulaa ja samoilla ihanilla poluilla rennosti ristiin rastiin - näin ajattelin jokin aika sitten ja samalla koin, ettei sitä täällä voi vain tapahtua.

Salama on vanhoilla tutuilla maastoteillä aika sähköjänis. Osittain siksi, että on hauskaa ja isoksi osaksi siksi, että jokin aina pelottaa. Useimmiten kaikki sekoilukohtaukset liittyvät kohtaan, jossa on tultu metsästä aukealle tai sitten ihan vain lintu lähtee pusikosta lentoon. Linnut ovat sille jostain syystä tosi pahoja... Siellä on oltava selässä vain kylmähermoinen ja keskityttävä juttuun 101%, jotta ei löydä itseään väärästä paikasta. Sänkkäri- tai peltoralleista tuskin tarvitsee tämän postauksen jälkeen erikseen mainita.


Mutta, viepä tämä metsään: Koko hevonen muttuu! Ei rynni, ei jännity, vaan on kuin kala vedessä siellä. Koska hyötyliikunta on pop, olen monesti lähtenyt tämän kanssa metsään tai maastoon taluttaen. Nyt kun vakireitit ovat metsätöiden vuoksi poikki, on pitänyt muuttaa suuntaa ja lähteä kohti asutusta, jos metsään mielii. Hassua, että vielä kahdeksan vuoden jälkeenkin löytyy upouusia reittejä ja maisemia!

Ensi kerran jokunen viikko sitten kiipesinkin kesken lenkin selkään kannon päältä. Istuin hetken kyydissä metsän siimeksessä ja polle tepasteli löysin ohjin menemään. Jäin henkiin ja kaikilla oli mukavaa, paitsi liukkaat tuulihousut silkkikarvaisen ratsuni satulattomassa selässä olivat hieman liukkaat. Nälkä kasvoi syödessä ja kiipesin selkään yhä useammin - homma toimi ja edelleen meillä kaikilla oli mukavaa.


Salkku on siis hämmentävän luotettavan tuntuinen, kun metsä on ympärillä turvana. Tarkasti se asettelee jalkansa poluilla ja etenee itsevarmasti, mikä ei ole sille lainkaan itsestäänselvyys. Se on ihan selvästi metsähevonen.

Siispä näytimme tänään lopullisesti keskaria (tai jotain muuta elintä) allekirjoittaneen tyhmille puheille hevosensa kyvyistä toimia vallan pätevänä maastoratsuna:

perjantai 21. lokakuuta 2016

Pallosalama


"Pallosalama on ilmassa tapahtuva sähköinen ilmiö. Osa tutkijoista kyseenalaistaa pallosalamoiden olemassaolon pitäen niitä mm. optisina harhoina."
 


Linkki videoon

"Pallosalama on vapaasti ilmassa leijuva valaiseva pallo, joka yleensä kestää useita sekunteja ja on halkaisijaltaan muutamasta sentistä metriin. Pallosalamoita esiintyy vain ukonilmalla kuten tavallisiakin salamoita, mutta ne eivät aiheuta samanlaista tuhoa. Pallosalamat liikkuvat suhteellisen hitaasti eivätkä ne reagoi ihmisten liikkeisiin, ja siksi niiden väistäminen on helppoa. Pallosalama voi hävitä äänettömästi tai kovasti paukahtaen." Lähde: Wikipedia

PS. Niille, joiden nuttura kiristää liikaa ja aamukahvista loppui tehot kesken: Hevoseni ei ole noin pahatapainen, mitä video antaa ehkä herkempien ymmärtää. Video on koottu pätkistä. Hän on vain hieman iloinen, kun ohjelmistoon kuuluu laukkatyöskentely - olkoonkin toisinaan vähän ahdasta tällä miniplantaasilla. Iloa elämään tarjosi jo jonkin verran ohentunut Salama, joka ei ole köyhä eikä kipeä, vaikka häntä välillä vinossa vipattaakin. ;)

Se on aina ilon hetki, kun nuori hevonen yhtäkkiä oivaltaa, että liikkuminen eteen onnistuu ihan omin jaloin. Salkun mielestä laukka on nyt pop ja sitä kannattaa tarjota kaikkiin väleihin, varmuuden vuoksi.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Puumala


"Miltä susta tuntuu tällä hetkellä?"

Näin kysyi maailman sympaattisin työterveyslääkäri tiistaiaamuna allekirjoittaneelta, kun CRP huiteli yli sadassa, kuume sahasi 38-40 asteen välissä ja maailma näytti muutenkin aika suhruiselta just sillon. Piti ihan miettiä: No, mun hevonen kaipaa liikuntaa, siitä tässä nyt ekana huoli tuli. Toisena sitten oma vointi, ei tässä nyt ihan lenkkikuntoinen ole. (Lue: Kolmeen päivään en saanut pidettyä kahvikuppia kädessä.) Kolmantena tajusin, että ei jelskutti, toivottavasti en nyt sanonut ääneen näitä edellämainittuja. Taisin mainita, että vähän kehnosti kulkee nyt kyllä.

Epäilivät myyräkuumetta, oireet kun muutenkin täsmäsivät siihen. Sain puhuttua itseni kotiin, koska joku taju näistä jutuista löytyy. Sain myös niskaani kauheat ukaasit, milloin ja miten lähteä sitten sairaalaan, jos ilmaantuu pienikin verenpurkauma tai selkä rupeaa särkemään entistä enemmän. Tajusin sitten googlata, että mokoma vaiva voi todella olla varsin kiusallinen.


Eli tässä sitä ollaan, sairasvuoteella ties kuinka monetta päivää peräkkäin. Onni on oma pieni tukiverkosto, joka löytyy hädän hetkellä ympärille. Pieni hevoslaumani saa heinää ja vettä sekä Salkku liikuntaa sen verran, että pärjäilee.

Eipä sillä, tämä on nyt kahdeksas talvi oman tallin kanssa. Pikkuhiljaa on ruvennut väsyttämään, pakko myöntää. Rakastan ja inhoan tätä samaan aikaan, sopivassa suhteessa. Mutta niinhän sanotaan, että rakkaus ja viha kulkevat käsi kädessä lähekkäin? Silti plussat vievät vielä hintsusti voiton. Yksi suuri plussa on tuo Salama. Hevonen, joka hirnuu ja kirmaa portille aina, kun näkee allekirjoittaneen pihalla tai kuulee ulko-oven aukeavan. Jos se asuisi muualla, ei näitä arjen pieniä iloja ehkä syntyisi.


Nämä ovat näitä juttuja, joissa on monta muttaa mukana. Jos pitäisi hevosta vieraalla, ei niitä olisi kuin yksi. Ei olisi poneja, jotka ovat ihan oma juttunsa. Samaan aikaan tosin ei olisi huolta kaikista kuluvista osista, kuten hajonneesta paskalavasta tai jäätyneestä vesiputkesta. Onneksi kulunut syksy on ollut kaunis ja toistaiseksi sateeton. Se on antanut rutkasti lisää niin sanottua jaksamista. Ai niin, vihdoin myös tallin vesiputkeen asennettiin sulanapitokaapeli. Se oli tahtojen taistelu se.


Eilen raahauduin lyhyelle terapiaistunnolle talliin, kun Anni ratsasti Salaman. Vetreästi ja reippaasti tuo liikkui ja näytti kivalta. Tarjosi toki pientä ilmaveivimeininkiä meille jänisloikkien muodossa, mutta sellaista se elämä joskus on, kun välillä hauskuus pitää purkaa johonkin.

Salama oli muutenkin mainio, kun en ollut oikein kolmeen päivään käynyt kunnolla ulkona. Olin Salaman käsittelyn jälkeen enempi kuolasta kuin hiestä märkänä, tyyppi oli ihan mahdoton pusupoika! Hellästi se tuuppi, haisteli, pusutteli ja haisteli naamani läpi. Samppa sen sijaan puraisi pikkurillistäni palasen. Kirosana.

No, päivä kerrallaan mennään, joka suhteessa. Eivät ne asiat ruikuttamalla parane, mutta joskus on hyvä miettiä elämää syvällisemminkin. Seuraavaksi käännetään katseet kuitenkin kuun loppuun, kun Pilkku päättää kisakauden meidän osalta Loimaan näyttelyssä.

Kumpi on kampi?
Kuvituskuvina satunnaisia otoksia kuluneelta syksyltä. 

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Pullat uunissa


Saimme iloisia uutisia.

Tässä kuvaterkkuja Jappelta. Tai ainakin hyvin potentiaaliselta sellaiselta: Jappeja kun on tällä hetkellä Jappe 1, Jappe 2, Jappe 3, Jappe 4 ja varalla sitten Jappeliisa. Tätä kirjoittaessa ylläoleva Jappe on noin sata päivää vanha, pienen kissanpennun kokoinen minihevonen ja sillä on jo pari turpakarvaa ristissä. Musta piste on kuulemma vatsalaukku ja nuo symmetriset viivat ovat kylkiluita.

Miltä siellä tamman sisällä näyttää milloinkin tiineyden aikana? Tässä pätevä ja havainnollistava sivu aiheesta.

Operaatio Jappeloup palaa asiaan seuraavan kerran kesällä, kun h-hetki on lähellä!

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Lumi teki enkelin eteiseen

Minä ja uljas ponini ratsuni 9.10.2016
Eipäs kun hiekalle keskelle kenttää.

Se oli melkein ihan tavallinen tiistai. Pieniä vihreitä miehiä tosin oli liikkeellä tavallista enemmän. Minä en niitä nähnyt, mutta ehkä pleksini olivat huurussa. Edelleen oli fiilis nimittäin aika hieno sunnuntain kekkereistä.

Tässä tätä. Hiekkaenkeli.
Se oli ihan tavallinen laukannosto vasemmalle. Virtaa oli ollut ja edeltävät laukkapätkät olivat olleet aika iloisia. Yhden rodeosarjan selvitin jo oikeaan kierrokseen. Nostettuani tuon helpomman eli vasemman laukan, tein seuraavaksi hiekkaenkelin kentänpohjaan täysin yllätettynä. Täten siis kirjataan tiistai 11.10.2016 päiväksi, jolloin tipahdin uljaalta ratsultani toisen kerran koskaan.

Salama onneksi pelästyi mokomaa sen verran, että kirmasi oitis tilataidetta harrastavan herkkuautomaattinsa luokse. Kampesin takaisin kyytiin ja laukka jatkui, piste.

Salama sen todella osaa: Palauttaa meidät ihmiset maan pinnalle heti, kun leijutaan liian kauan. Ehkä se, että olin pukeutunut eskimoksi (koska muka kylmä) ja se, että testasin palaromaanin vaikutuksia satulaan edesauttoivat laskeutumista. Satulasta ainakin tuli kunnon heittoistuin pienellä palakokeilulla.
Lihavat ovat kuulemma lepposia, En allekirjoita. Salkku lienee toista mieltä.
Sitten se itkupotkuraivari. Liekö koko koreografia ollut kostotoimenpide sille, että kirjasin itselleni ylös tarkat heinämäärät jatkoon. Kirjasin mokomat ylös oikein liitutaululle.

Kävi nimittäin niin, että syötin kahden viikon heinät viikossa, koska näin nyt vaan kävi. Jotenkin se käpylehmää muistuttava ruuna osaa silti näyttää niin nälkäiseltä... Ei kai, tiukkaan pakattu kanttipaali pääsi yllättämään, kun viikko sitten vaihdoimme siihen. Kuivaheinäpaali on ollut helpompi silmämääräisesti jakaa päivän annoksiin, nyt vanhasta muistista kanttipaalin kanssa tuli oltua vähän ronski. Heinävaaka on armoton ja niin olen minäkin jatkossa. Eipä silti, kilomäärät tuli laitettua naftiksi, kun ei kuitenkaan malta antaa tarpeeksi vähän heinää. ;)

Tässä selkärangan tynkää tallimme ruokkijalle. Siis minulle.
Syöjinä 1 x superfatty Salama, yksi lihotuskuurilla oleva shettis ja kiitos luojan, sentään yksi normaali shettis.
Läskileiriläinen saa lisäheinää ja -ruokaa lisänä, muut pelkän kivennäisen lisänä.
Tarhassa lisänä oksia ja muita aktiviteetteja laihdutustyypin iloksi.
Syksy on tuonut ihan uusia ulottuvuuksia näihin. Paineja on jatkettu kesätauon jälkeen ahkerasti.
Talviturkkikin tulee kerrankin sisältämään vähän hopealankoja. Tai siis lantteja.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

He jotka koittavat vielä kerran, ovat lopulta voittajia


Kaksi viikkoa sitten erehdyin selaamaan Kipaa ja tutustumaan lähiseudun koulukiusaustarjontaan. Vielä on kesää jäljellä, ajattelin. Ja kun se seurajäsenyys tuli taas otettua ja maksettua, niin harrastetaan nyt koko rahan edestä. Ja niin lähti ilmoittautuminen minun ja Salaman ensimmäisiin yhteisiin koulukisoihin!

Kävin pientä kamppailua asian suhteen: Olin itse kisannut viimeksi kuusi vuotta sitten. Hämärässä muistissa oli se sietämätön jännitys, jota en silloin osannut lainkaan hyödyntää edukseni, vaan ratsastin aina radat puoliteholla kauhusta kankeana. Salama starttaili loppukesästä pari kertaa Elinan kanssa, eikä ollut ihan helpoimmasta päästä vieraissa paikoissa. Luokka olisi kuitenkin nyt ihan helppo ja turvallinen (He D:3 2013), vaikkei siinä Salaman vahvuuksia esitettykään. Siispä, miksi ei - ei se hevonen ikinä opi, ellei sille tarjoa siihen mahdollisuuksia. Olkoonkin vielä paksu ja lisänä tosi karvainen, mutta muuten elämäänsä kovin tyytyväinen pallukka. Salaman iloksi (?) ohjelmassa ei olisi yhtään laukkaa. Ei laukata sitten, kun ei kerran radalla muka huvita. Palataan siihen asiaan sitten myöhemmin.


Edeltävät treenit menivät vaihtelevasti. Toisena päivänä en saanut pohjetta lainkaan läpi, toisena taas alla oli maailman taipuisin ratsu. Toisena päivänä keskiraveissa oli ajatusta, toisena pelkkää kipitystä ja kolmantena laukkaa, olihan lävistäjällä kivasti baana auki. En tosin oikein tiedä, miten suhtautua He C-luokkaa vastaavan raviohjelman keskiraviin harjoitusravissa, mutta kuitenkin. Kenraalit Elinan luona sujuivat pätevästi, unohduin vallan keventelemään isolla kentällä ja nauttimaan tilan paljoudesta.

Kun vielä löysin 15 vuotta vanhat kisahousuni ja melkein yhtä antiikkiset valkoiset hanskat, oli osallistumispäätös sinetöity. Housut mahtuivat vielä jalkaankin ratkeamatta, se oli ihan kiva bonus.


Sunnuntaiaamu valkeni kauhun vallassa. Serkkuni Katja lupautui auttamaan ja kun sain vapisevin sormin Röllipeikkoa muistuttavan ratsuni harjan letitettyä, pakattiin ratsu ja seuraponinsa Pilkkuboy traileriin. Koska sykeröt oli todettu taatusti huonoa onnea tuoviksi, vaihdettiin nyt kampausta kokonaan. Tähän asti oltiin vielä mukavuusalueella. Sitten oli aika ajaa naapurikylään ja hypätä mukavuusalueelta kauas pois.

Kisapaikalla oli tilavaa ja rauhallista. Ja paljon poneja. Sellaisiin Salama aina tykästyy ja otti nytkin silmätikukseen yhden rautiaan ponitamman. Muistutti ehkä nuoruuden kaverista, mene ja tiedä. Mutta päivän suurin uutinen koettiin siinä, että Salama käyttäytyi hevosiksi! Ei tuhmuuksia, ei köyrypukkeja, ei sinkoilua. Aikuistuuko tämä?!


Vaikka Ruuna Reipas oli tänään aika cool, pystyi sitä ratsastamaan eteen ja vähän taaksekin, mitä nyt raskas pohja söi vauhtia ja tahtia. Hyvin se lähti pohkeesta eteen, enempi jännitin jarrujen toimivuutta verkan jälkeen. Tyyppi oli niin tohkeissaan! Ratsastaja syyllistyi niihin perinteisiin mokiin: Unohtui matkustelemaan ja siitä tuomari rokottikin alakerran pisteissä (6-6-7) mainiten, että vaikutus hevoseen toisinaan epäsäännöllistä. Itse rata meni kuitenkin ihan kivasti, vauhtia piisasi ja pisterivi oli tasaista kutosta numeroiden seilatessa 6-6,5 välillä. Yksi 4,5 sinne mahtui, kun toinen keskiravi rikkoutui kahdesti - Salama olisi tarjonnut sitä kuuluisaa laukkaa oikein kahdesti! Peruutus sujui radalla hienosti, verkassa pakki puuttui kokonaan. Toinen keskiravi meni ihan kivasti, muttei ollut tuomarin mielestä ihan riittävä kuitenkaan. Se olisi varmaan temponlisäyksenä ollut ihan hieno.

Prosentteja radasta kertyi 61% ja risat, niihin olen vallan tyytyväinen. Sijoitus 4./jotain eli ihan kelpo sekin kaiketi.

Koulukilpailujäätikkö on nyt murrettu ja selvisin näemmä hengissä. En löytänyt itseäni makaamasta Tyksistä perna revenneenä, joten tähän reissuun voi olla varsin tyytyväinen! Ehkä tällaista voisi uskaltaa harrastaa toistekin..? Siksi siis ihan voittajaolo päällä just nyt!

Alkutervehdys.
Mitä ihmettä tuo eukko touhuaa tuolla?!
Keskikäyntiä vapain ohjin lävistäjällä. Salkun mielestä oikein hyvä lepohetki.

Ja tässä vielä sama videolla, jos joku jaksaa katsella maalin kuivumista seiniin. ;)

PS. Ollaan molemmat edelleen dieetillä, joten sillä lienee turha vaivata mieltään. Hiljaa hyvä tulee, sanovat.

lauantai 8. lokakuuta 2016

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Syksyä


Siis hetkonen: Tämä syksyhän on vallan kaunista aikaa. Ei ole liian kylmä, ei kuuma, on paljon värejä ja katseltavaa. On siis täytynyt nauttia siitä täysin rinnoin, ennen kuin koko kauneus loppuu talven tieltä.

Lokakuu on ollut henkisen kasvun paikka. Sellainen vaihe iskee päälle joka syksy, syystä tai toisesta. Olen pyörinyt tallissani vuosia lähes yksin, ilman apukäsiä. Se on kivaa niin kauan kuin se vaan on kivaa. Päätin ottaa härkää sarvista ja koittaa kepillä jäätä: Etsin vuokraajia vuoden vaikeimpaan aikaan. Toistaiseksi tärppäsi hyvin! Se jää nähtäväksi, miten pimenevät illat syövät muiden motivaatiota. Omaani pakkosyötetään, mutta onneksi vuorotyön ansiosta joskus on mahdollista nähdä myös auringonnousu ja ratsastaa vaikkapa heti aamutuimaan.

Sellainen loistava idea kuitenkin pläjähti mieleeni vielä, että ponien osalta remmissä voisi olla paikka ajamisesta kiinnostuneelle ihmiselle esim. puoliylläpidon muodossa kotitallilla. Ota ihmeessä yhteyttä, jos melkein oma shetlanninponi kiinnostaa! Molemmat ponit ovat näytön ja käytön kestäviä, kilttejä ja toimivia nuoria. Loistavia esim. valjakkoajosta kiinnostuneelle ja myöhemmin ratsuksikin.

Salama tohkeissaan.
Meidän piti maastoilla paljon nyt, kun on vielä kivat kelit. Maanomistaja päätti toisin ja pisti koko metsän matalaksi siitä ainoasta kohdasta, mistä maastoon pääsee turvallisesti. Ymmärrettävästi sinne ei ole asiaa hevosen kanssa nyt aikoihin, kun vastaan voi tulla kaatuva puu, metsätyökone tai tukkirekka.

Salaman kanssa pyyhkii silti hyvin. Olen ratsastanut sitä nyt pääasiassa yksin erinäisistä syistä ja meillä on varsin mukavaa. Niin mukavaa, että kaivoin vanhat timanttikoristeiset onnenkannukset esiin pölyn ja hävityksen keskeltä ja testasin niitä koeluontoisesti, koska joskus vaan on pakko. Niitä onkin viimeksi käytetty Ison Valkoisen kanssa syksyllä 2010. Nyt kun polle käy ja kukkuu ja harrastaminen muistuttaa käytännössä normaalia treeniä, olen keskittynyt Salamaan aika täysipainoisesti. Lueskelin vanhoja blogitekstejäni ja sieltä paistoi kauas se alitajunnan pelko ja samanaikainen valtava arvostus siitä, kun omalla hevosellaan on ylipäätään voinut edes ratsastaa.


Syksy toi mukanaan myös suru-uutisen. Vanha hevosystäväni Mistella laukkasi vihreimmille laitumille 4.10.2016 pitkän sairauden uuvuttamana. Tuo suomenhevostamma oli yksi hienoimpia, mitä olen koskaan nähnyt ja ratsastanut. Sen myötä myös sain elämääni ystäviä ja paljon uusia tuttavuuksia. Näillä hevosilla on kyllä uskomaton voima!

Näide kahden vuosisadan rakkaustarina jatkuu nyt siellä jossain. Toivottavasti.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Kun ulkotalli uuden oven sai


Kun ulkotalli uuden oven sai, saatiin ulkotallille lisää käyttöaikaa tälle syksylle ja allekirjoittanut hyvin iloiseksi. Eihän tuo 14 neliön tarhakatos mikään ihmeellinen ole, mutta tällä hetkellä se on vallan tärkeässä roolissa meillä. 

Salama on voinut paremmin kuin koskaan niin etu- kuin takapäästään, kun on saanut itsekseen jolkotella sisään ja ulos yhtäjaksoisesti pääsiäisestä lähtien. Siksi tästä vapaasta elämänmuodosta pidetään kiinni niin pitkään kuin mahdollista! 


Metsästin aikani räsymattoja ulkotallin oviaukkoon, mutta sopivia ei tuntunut löytyvän. Sain vinkin terassimatoista ja sellaiseen sitten päädyttiin.


Sillä välin, kun mattoa asennettiin, ei poneja voinut vähempää kiinnostaa koko touhu. Salama sen sijaan oli kärppänä paikalla, tietty. Pilkku muuten vilkaisi kerran muuttunutta maisemaa, mutta Samppa jäi hyperventiloimaan tarhan toiseen päähän pitkäksi aikaa.


Ulkotalliin hankittiin keväällä kumimatto, joka on toiminut hommassaan oikein hyvin. Voin edelleen lämpimästi suositella näitä! Matonpalat ovat pysyneet hyvin paikoillaan ja ovat näemmä hevostenkin mielestä mieluisia, sillä päivittäin ne pötköttävät pitkin pituuttaan mökissä yhdessä ja erikseen. Päällä on toki lisänä reipas turvekerros. 


Kuten sanoin, Salama on ollut iloinen ja pirteä itsensä nyt. Toki viilenevä syksy vähän vaikuttaa näemmä kintereisiin, mutta pieni liike arjessa pitää kintut vetreinä. 

Perjantaina Anni sai tyyrata sileällä monen kuukauden tauon jälkeen Salamaa. Aikas eri peli oli alla nyt kuin keväällä! Eteenpäinpyrkimystä riitti, jopa vähän liikaakin.




Sain muuten jälleen ihan huikean kuningasidean. Siitä kerron lisää ehkä reilun viikon päästä. Siihen asti nautitaan syksyn viimeisistä ruohonkorsista. ;)
Blog Widget by LinkWithin