lauantai 31. tammikuuta 2015

Mites oma pää?


Kyllähän se syö miestä (ja naista), kun polle on vaiva toisensa jälkeen aina vain telakalla. Siinä samassa polle kerää päähänsä paljon lisäkierroksia toipilasajan sivutuotteena. Näin hevosharrastuksen luonne muuttuu väkisin vähän erilaiseksi. On oltava todella varovainen. Varovainen siksi, ettei tulisi mitään uutta ja siksi, ettei mitään nyt vain kävisi. Jokainen vähän asiaan vihkiytynyt tietää, että rentous on se, mihin ja millä tähän pyritään ja siitä lähdetään, mutta joskus kaikki ei mene niin kuin Strömsössä.

Olen kohdannut pelon monesti vuosien varrella ja tuijottanut sitä suoraan silmiin. Sinänsä pelko on ihan terveellistä kohtuullisina annoksina. Sitä ei saa päästää isännäksi, vaan sen on pysyttävä rengin paikalla. Vuosia kamppailin yhden hevosen kanssa. Pääasiassa menestyksekkäästi, mutta se jätti kyllä jälkensä moneen asiaan. Hevostelusta tuli selviytymistä. Arki oli selviytymistarinaa: Älä tipu, älä loukkaa itseäsi tai muita, pysy hengissä. En ensin tiedostanut sitä, kunnes kerran tulin vapisevin jaloin alas ratsuni selästä hyvin menneen ratsastuksen jälkeen. Silloin tajusin sen, että tässä on jotain outoa.

Aika pian sen jälkeen löysin oman tapani selättää pelkotilat. Itselläni pieni tauko tekee hyvää - pelko tavallaan nollaantuu. Saan myös itseluottamusta siitä, kun joku toinen on mukana. On myös hyödyllistä nähdä, miten oma hevonen toimii ratsain tai ajaen muiden kanssa. Alitajunta kun helposti päättää, että tässä on jokin ongelma ja hevonen aistii sen. Mielikuvaharjoitukset ovat hyödyllisiä, ne vaikuttavat omaan toimintaan paljon. Omaa hengitystä pitää tarkkailla. Lisäksi on vain mentävä ja tehtävä, ei saa jäykistyä. Järki pitäisi silti pitää mukana, tyhmänrohkea ei saa olla.


Viime aikoina Salaman kanssa sama pelko on kolkutellut olan takaa, kun hevonen on nätisti sanottuna ollut toisinaan vähän tuhma. Lisäksi sillä on paljon ulottuvuuksia ja hyvin kevyt perä eikä se pelkää kertoa, jos joku asia ei miellytä. Pollen ulkomuoto on pettänyt jo monesti.

Eilen ja tänään erityisesti kiinnitin asiaan huomiota. Miten minä käyttäydyn, kun tulee rodeokohtaus? Kumpaa minä kehun, kun siihen on aihetta? Miksi jännitän? Miten toimin, kun yllättävä tilanne tulee? Usein, kun tapahtuu jotain yllättävää, ihmiset jakautuvat kahtia. Toiset lamaantuvat täysin ja toiset toimivat. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon ja pidän sitä toisinaan ihan hyvänä asiana.

Eilen Salama oli ratsain aika ärsyttävä. En ole nyt tarkoituksella mennyt yksin sillä lainkaan, vaan olen tilannut paikalle aina henkisen tuen. Se kyttäsi kaikkea jo kentällä, katseli tielle, jopa hyvin kaukana olevat kottikärryt veivät huomion. Kun se oli vähän parempi ja kuuliaisempi, lähdin kävelyttämään sitä pihalle. Siellä möröt vasta hyökkivätkin joka puskan takaa. Päätin, että suunta on eteen, vaikka mikä olio kävisi kimppuun. Lauleskelin ja juttelin mukavia, koitin pitää ajatukset muualla. Pari kierrosta meni erilaisia laukka-askelia ja sivuloikkia esitellen, aina samoissa kohdissa. Se on petollista, koska tiedän itse jo ne kohdat kovin hyvin. Kävelysessio lopetettiin kuitenkin vasta sitten, kun polle rentoutui edes vähän. Tosin tein sen mokan, että laitoin Salaman jäähdyttelemään jalkojaan väärään karsinaan - Salaman maailma meni uudelleen aivan palasiksi kaiken ollessa "väärin päin" vesi- ja ruokakuppeja myöten. Herkkis.

En halunnut viedä hermostunutta hevosta tarhaan, vaan harjailin ja rapsuttelin sitä perusteellisesti aikani käytävällä. Lopulta ruunakin malttoi relata ja nauttia rapsuista. Tuli hyvä fiilis.


Tänään vuorossa oli ohjasajoa. Hirveä tuuli ja pauke, mutta mitä pienistä. Kävelykuvio oli sama tänään kuin eilenkin eli ensin kentällä molempiin suuntiin ympyröitä ja sitten pihalle. Ohjasajaen Salama etenee reippaammin ja on itseasiassa tällä hetkellä parhaiten hallittavissa ohjasajaen. Tänään se oli tosin kovin tuulella käyvä eli kuuma, säpsy ja todellakin kevytperäinen.

Ohjasajo on sinänsä helppo nakki, kunhan vaan saa pidettyä pitkät ohjat sotkeutumattomina käsissä, tuntuman hyvänä, pollen oikeassa reunassa ja halutussa askellajissa. On mukavaa, että tilanne X:iä harjoiteltiin viime kevään koulutusjaksolla paljon: Jos sinulla ei olisi hajuakaan, mistä piuhasta vetää pollen lähtiessä rodeoimaan, olisi lopputulos varmasti aika katastrofi. Sinänsä siis pienet pukkilaukat eivät pelota, koska ohjissa on pituutta. Täytyy vain saada pidettyä tilaa ympärillä. Siksi ei ollutkaan erityisen hauskaa, että Salama otti tänään maksimaaliset lähtöyrityiset ahtaassa paikassa alamäkeen grillikatoksen kohdalla. Pukitti niin, että takakaviot varmasti piirsivät salamakuvion parin metrin korkeuteen. Jääviileästi vedin sen suoraksi ja jatkoin matkaa eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Seuraavalla kierroksella grillikatos oli ihan okei.

Tänään ruuna rentoutui ihan rehellisesti jo hommien äärellä. Koin siis pientä ylpeyttä, kun sain pidettyä itseni kasassa ja pään viileänä. Samaa fiilis eilen, mutta pikkasen myöhemmin.

Salama ja Iiris syksyllä 2014.
Onnistuneet toistot ovat sen itsevarmuuden takana. Niitä lisää. Olen myös pidentänyt Salaman tarhausaikaa pikkuhiljaa, joten ehkä sekin tasoittaa päätä. Kun jalka on parempi ja kevät enempi ovella, jätän hevoset jälleen yötä päivää ulos.

Mitä tulee taas toipilasajan toiseen puoleen - olen edelleen kovin optimistinen paranemisen suhteen. Näin on näköjään tähtiin kirjoitettu, joten ei auta muu kuin odottaa jälleen parempia päiviä. On niillä hajonneilla hankositeillä voitettu ravikuninkuuksiakin. Aikaa se toki vaatii. Moni ei käsitä sitä, että vammoja voi tulla mille hevoselle tahansa ja milloin tahansa, vaikka kuinka oppikirjamaisesti toimisi. Olen saanut paljon neuvoja, tukea ja fiksuja viestejä, kiitos niistä. Jos haluat jakaa tuskasi, niin kommentoi toki alle tai laita sähköpostia m4rtzu@gmail.com. En pure. :)

PS. Hyvää viikonloppua!
(unohtakaa mainososuus lopusta ;))


Linkki videoon

perjantai 30. tammikuuta 2015

It's friday!


"No niin kiltti ratsuni, mennäänpä kävelylle! Näytätkin tänään niin lunkilta."


"Minä muka? Olisi pari uutta moovia takataskussa, voin esitellä ne tänään, halusit tai et."

15 minuuttia myöhemmin möröt hyökkäsivät puuliiteristä, autokatoksen varjot yrittivät syödä pientä hevoslasta ja grillikatoksen takanakin vaani joku, ihan varmasti.

Tavoite oli kävellä, mutta päivän hallitseva askellaji meinasi olla koottu laukka, niin ratsain kuin taluttaenkin.
Eipä sillä, laukka tällä on tosi hyvä, mutta tänään oli totaalisen väärä päivä esitellä sitä.

Syvä huokaus. Hepalla perjantaifiilis, tai jotain.


Lopuksi jäähylle eli jalat pakettiin. Möröt seurasivat talliinkin, ihme veijareita.

"En minä nyt niin tuhma ollut." yritti Salama vakuutella. Etpä.

PS. Poikien toinen perjantaikälli: Koristeltu joulukuusi. Ensi joulun designia?

Kannatti jälleen unohtaa heinäverkko väärään paikkaan.
Oli muuten tiukassa!

torstai 29. tammikuuta 2015

Tuhma, tuhmempi, tuhmin

Tähän väliin pätkä ihan tavallisesta päivästä, ihan tavallisista touhuista - eipäs kun...


Tilasin tässä taannoin lisäkierroksia Dukelle ja rauhallisuutta Salamalle. Tänään oli se päivä, kun toiveeseeni vastattiin. Sääolosuhteet olivat tosin jälleen vähän kurjat, kuten yläkuvasta voivat näppärät todeta.

Salama leipälaatikolla. Kansi oli ikävä kyllä kiinni. ;)

Salama käveli Annin kanssa tänään 20 minuuttia kentällä, pihalla ja metsässä. Poju oli kiltisti ja käynti oli vallitseva askellaji. Homma meni siis just niin kuin pitikin. Salamalle neljä tähteä viidestä, näin toipilaan kuuluisi käyttäytyä koko ajan.

Linkki videoon
  

Mitäs me ponille keksittäisiin sillä välin, kun Salama seisoi karsinassa viilentämässä jalkojaan? 

Ohjasajoa? Njääh, tylsää. Pellolle kirmaamaan? Joo, käy! sanoi Duke. Siispä alle kävelyä ja sitten menoksi.


Ja kyllä poni kirmasikin: Silkasta ilosta sille paksussa hangessa se veti yhteen putkeen monta minuuttia täyttä hepulia. Sillä oli hauskaa!


Ajateltiin jälleen, että parempi lopettaa ennen kuin poni väsyy liikaa. Hangessa kun ei tänä talvena juuri ole telmitty. Anni meni taluttelemaan loppukäynnit pihalle.

Vein tavaroita talliin ja näin, kun poni lähti roskakatoksen kohdalla kuin nato-ohjus kohti postilaatikkoa ja tietä. Minä menen nyt lenkille, se totesi Annin roikkuessa narun päässä upouudet talvisaappaat kipinöitä lennättäen.
Oho. Mites tässä näin kävikään?
Poni pääsi lopulta irti ja kirmasi pikajunan lailla maantien reunaa pitkin viereiselle heinäpellolle. Meinasin valehtelematta kuolla nauruun jo sillä hetkellä, mutta siinä sivussa sain kuitenkin kaurakipon käsiini ja ponin kiinnostumaan siitä. Lopulta poni oli kuin olikin kiinni ja loppukävely jatkui kuin villiäkin orhipoikaa taluttaen - kahdelta puolelta. Duke ei tappiotaan kovin helposti niellyt, vaan pisti kaviolla koreasti vielä tämänkin jälkeen. Voi ponia. ;)

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Jännän äärellä: Klinikkareissu

Salama toipumassa pienestä vastaiskusta: Se kohtasi klipperin kaulallaan ensi kertaa.
Se olikin loppujen lopuksi ihan okei. Rapsutti kivasti.
Salaman oikean etujalan hankkarin toinen ultraus oli vihdoin vuorossa tänään. Voi että se osasikin pelottaa: Tämä käynti kertoisi sen, miten olennainen osa koko prosessia eli jalan paraneminen on mahtanut edistyä kuluneen kolmen kuukauden aikana. Ekalla kerralla vamman paranemisen todettiin lähteneen hyvin käyntiin, entäs nyt?

Kuten täältä blogistakin on voinut lukea, Salaman oma olotila vaikeiden talviolosuhteiden lisäksi on ollut kovin vaihtelevaa sorttia. Kiltistä pullaponista salamoita iskevään leijaan, kaikki löytyy. Yksi lyijykynää pikkasen paksumpi hankositeen haara on aiheuttanut stressiä lähinnä allekirjoittaneelle, vaikka pientä pyöreää suomipoikaa se ei sinänsä viime aikoina ole juurikaan häirinnyt.

Men in black. Duke mukana henkisenä tukena, tietty.
Nykytila:
Vammakohdassa vielä pieni turvotus ja lämpö. (Toim.huom. Johan se muutaman päivän olikin tässä välissä kylmä ja hyvä) 

Ultraääni: Vauriokohta täyttynyt hieman, edelleen silti tarkkarajainen ja harvakaikuinen. Ei uutta vauriota.

Jatkohoito:
Kylmäys, sairastarha ja kävelyä samaan tapaan kuin nyt 30-45min per päivä aina seuraavaan kontrolliin asti. (Ratsain, ajaen, taluttaen, tarhaten, tyyli vapaa eli hevosen tuntien päivän mukaan)

Eli ei hyvää, muttei kovin huonoakaan. Aikaa tämä vaiva tulee vaatimaan, mutta siihen olin henkisesti varautunut. Vamma on niin alhaalla hankalassa paikassa, ettei se ihan hetkessä parane. Silti pieni ihmeparantuminen olisi ollut mieluinen yllätys.

Seuraava kontrolliaika onkin sitten 14.3., jolloin treffaamme myös fysioterapeutti Heli Hyytiäisen. Jännittävää!

tiistai 27. tammikuuta 2015

Tuotetestausta: Zandona Superior suojat


Olen etsinyt Salamalle pitkään sopivia jalkasuojia etujalkoihin. Avainsanoja etsinnässä ovat olleet laadukkuus, hyvä suojaavuus ja istuvuus, sopiva koko sekä helppohoitoisuus. Näistä sopivan koon löytäminen on ollut se vaikein osuus, Salamalla kun on rodulleen toivottava vankka, mutta lyhyt etusääri. Useimmat suojat ovat liian pitkiä ja painavat polven alle ikävästi. 


Pari kertaa olen jo lähtenyt suojaostoksille. Vaihtoehtoina ovat olleet Back On Trackin jännesuojat (liikaa remmejä), Vereduksen suojat (liikaa hintaa), Horsewaren Dalmar-sarja (sopivaa mallia en osannut päättää) sekä tämän postauksen Zandonat ja Lamicellin lähes vastaavat klipsusuojat. Suurin piirtein jokaista mallia kävin jossain katsomassa ja hiplaamassa, mutta liikkeissä ei koskaan ollut sopivaa kokoa tarjolla. (Mikä yllätys...)

Kun lopulta yhdessä verkkokaupassa sai viime viikonloppuna 20% alen kaikista tilauksista, oli päätös lopulta tehty. Tätä Superior-mallia löytyi oikeassa värissä ja koossa.




Jostain kumman syystä hyvä suojaavuus tuntuu tässä kohtaa kovin houkuttelevalta. Nuori hevonen kun ajoittain asettelee jalkojaan mihin sattuu ja pienenä lisänä omaakin jo pari suojattavaa vammaa. Näissä on kolmikerroksinen rakenne, joka vaimentaa iskuja. Lisäksi ne pehmeän neoprenvuoren ansiosta muotoutuvat jalkaan ihan eri tavalla kuin kovat perinteiset jännesuojat. Tärkeimmässä kohdassa keskellä on geelitäyte antamassa lisäturvaa. Geelistä huolimatta suojat ovat todella kevyet.

Samaa mallia on saatavilla myös Garbon-vahvisteella, jolloin geelin lisänä on hiilikuituvahvike. Hankkisin sellaiset, jos tällä hevosella hypättäisiin, nyt koen näiden olevan ihan riittävät.



Olen aina kammoksunut tällaisia klipsukiinnitteisiä suojia. Olen ajatellut resorien joustavan liikaa ja ajan myötä helpottavan niin, etteivät suojat pysy kiinni. Näissä resori on napakka ja varmasti venyy hieman, mutta on sen verran tukevaa tekoa, etteivät varmasti ala lerputtamaan omia aikojaan.

Olen myös ajatellut klipsujen olevan hitaat pukea. Nyt kun sovitin niitä Salamalle, ihan yllätyin: Nämähän ovat kätevät! Ensin en meinannut saada niitä auki, mutta kun resoria työntää kohti hevosen häntää, klipsu aukeaa helposti. 


Näissä suojissa sisällä oleva vuori on muotoiltu tiiviiksi niin, ettei suojan väliin kovin helposti pääsee hiekkaa. Suuri plussa! Olemukseltaan myös jämäkät ja näppärillä yksityiskohdilla varustetut. Materiaalin luulisi kestävän pienet ja isommat iskut. Vain klipsujen kestävyyttä jään edelleen pohtimaan. Aika näyttää.


Mites se istuvuus sitten suomipojan karvaiseen jalkaan?

Lähes täydellinen. Kerrankin. Siksi tämän postauksen teinkin samalta istumalta, koska kerrankin onni lykästi ja jokin asia sopi kuin nenä naamaan tai läsi Salaman päähän. Tosin italialaista alkuperää kun ovat, nämäkin ovat selvästi suunniteltu hieman kapeammalle säärelle - nyt kiinnitys meni just ja just ekaan nappulaan. Mutta muuten koko M on kuin tehty Salamalle, jolle useimmat suojat ovat siis liian pitkiä. Vastavasti taas monen valmistajan pony-kokoiset suojat ovat taas liian lyhyet ja kapeat.

Kyllä nyt kelpaa pistää jalalla koreasti. Tai suomesti, kun täällä ollaan ja kansallisrodun viittaa kannetaan. Salamalla on nyt tällaiset ja minulla vitivalkoiset uudet lenkkarit geelivaimennushässäköineen. Kevyet ovat toivottavasti askeleet myös huomenna eläinlääkärin silmien alla. 

PS. Salama sai arvoistaan salamannopeaa palvelua jälleen Joensuun ravi- ja ratsastusvarusteesta!

maanantai 26. tammikuuta 2015

Kauas on tultu

Salama tamma- ja varsanäyttelyssä keväällä 2012.
Ja lähelle on päästy, kun selasin jälleen valokuva-albumia.

Missä ihmeen välissä nämä kasvoivat? Mun pienet hevoslapseni. Tässä sekalainen setti kuvia SD-teamin ekasta vuodesta - lisää näet luonnollisesti selaamalla blogin vanhoja postauksia.

Silkkikarvainen vuotias ekaa päivää kotona.
Vauva-Dyyk päikkäreillä.
Ponilapsi ekaa kertaa tositoimissa kuolaimien kanssa.
Kottikärryponi mätsärissä toukokuussa 2012.
Rimpula huhtikuussa 2012.
Rimpula-Salama 1v kotona toukokuussa 2012.
Tästä kaikki alkoi, kahden kaveruksen syvä ystävyys. Niin ja tämä blogikin varsinaisesti.
Kesälaidun tekee pienille pojille jo ihmeitä.
Salamana paikalla.

Sitten tulikin talvi.
PS. Näillä jäänee teini-ikä tämän vuoden aikana virallisesti taakse. Ainakin tämän linkin mukaan. ;)

Tällaisen luomuksen (TODELLINEN DUKE.jpg) löysin kerran tietokoneeni työpöydältä.
Siinä on mieheni näkemys 1-vuotiaasta, pikkasen tuhmasta pikkumustasta oripojasta.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Ote Ruuna Reippaan toipumispäiväkirjasta


Viime päivinä Ruuna Reippaan karvainen nahkapuku on kiristänyt taas aika paljon. On pitänyt ihan tosissaan miettiä, kumpi huonoista vaihtoehdoista on se parempi - pieni lipsuminen jäätiköllä vai pieni irtiotto pitävällä hangella? Molempia on kokeiltu vaihtelevin tuloksin olosuhteiden pakosta.

Nyt kun kenttä ja piha eivät ole enää niin jäisiä, oli aika palata sorvin ääreen eli tehdä "jotain" eli kävellä. Olen kokenut hieman huonoa omatuntoa siitä, etten ole viimeiseen viikkoon tehnyt jäätikkökelin takia Salaman kanssa oikeastaan mitään. Se on tarhannut vapaasti sen mitä saa.


Vaikka vähän villin nuorikon kanssa muuten pärjäisikin pikkasen liukkaalla pohjalla, jätti viime talven kaatuminen pienet traumat: Nyt en taluttaen jäätikölle tämän kaverin kanssa mielelläni mene. Salamamaiseen tyyliin se silloin koitti ottaa jonkinlaiset lähdöt syystä X ja lopputuloksena oltiin sitten molemmat tallinpihalla kyljellään, minä tosin puoliksi paksun 2-vuotiaan hevoseni alla. Tapahtumasta selvittiin muuten ehjin nahoin, vain Salama sai pienen haavan etupolveensa. Sen jälkeen ruuna saikin sitten hokkikengät alleen, ettei vastaavaa tapahtuisi niin helposti.

No, se plääni "tehdään jotain". Otetaanpa Ruuna Reipas naruriimuun. Se on kätevä vehje, jos polle on tuhmalla päällä. Omppuluuriin ajastin päälle vartiksi ja menoksi. Kyllä se nyt sen verran jaksaa seukata ihmisen kanssa, onhan lääkäri sitä kävelyä määrännyt. Nelivuotias hevonen ja silleen.


Pian löysin itseni tapailemasta koulurataa käynnissä taluttaen. Salama seurasi hämmästyneen terävänä perässä, ihmetellen kaikenlaisia koukeroita. Siinä sitten hymähtelin, miten tämä näyttää, kuulostaa ja on muutenkin vähän ehkä hölmöä, mutta siitä huolimatta olin iloinen kiltistä hevosestani. Sen talutuskäytös kun ei aina ole kovin priimaa.

Kiltti valppaus oli läsnä aina viimeiseen kokorataleikkaaseen asti. Sen jälkeen Ruuna Reipas meinasi, että tämä oli tässä, tepsuttele keskenäsi. Too much for me, sanoi Salama ja koitti ilmavien levade-loikkien kera hämätä omistajaansa ja poistua paikalta. Mihinkään se ei päässyt, sen sijaan edessä oli sakkokierros ja pari ärräpäätä. Ilme oli sen jälkeen kuin sitruunan nielleellä - itseasiassa molemmilla.

Se oli ehkä taas karu muistutus taas siitä, ettei nuoren - varsinkaan tämän lyhyellä keskittymiskyvyllä varustetun tyypin - kanssa saa katsoa kelloa ja suorittaa. Pitäisi lopettaa huipulla. Eri juttu sitten, kun rutiinia ja kokemusta on, hevosella siis.


Pikkujuttuhan tämä todellisuudessa on, mutta otin sen kovin itseeni. Vilpittömästi haluan kuntouttaa jalkaa ja tehdä kaiken hoito-ohjeen mukaan. Mutta ei auta, on vain joustettava ja tehtävä asioita hevosen ehdoilla. Salama vaan on sellainen. Se on hiton hyvä hevonen, kun sen saa puolelleen. Piiskalla et ole tämän kaveri, päinvastoin.

Tiedän, mitä samanikäiset ravurit ja ratsut, joilla on ikäkausikisat tavoitteena, tekevät. Niillä on jo kilsoja takana ja paljon rutiinia kaikesta. Salamallakin varmasti olisi, jos se olisi pysynyt ehjänä. Se olisi ajo-opetettu, ehkä jopa ratsutettu ammattilaisella. Mutta kun ei, niin on pakko ottaa välillä askel jos toinenkin taakse ja hinkata perusjuttujen perusjuttuja.

Mutta hei - eikös se niin ollut, että hiljaa hyvä tulee?

lauantai 24. tammikuuta 2015

Motivaatio, fiilis, särmä, mitä näitä nyt on

Ohjasajoa syksyllä 2014.
Hyvän nuoren hevosen kanssa sortuu usein tekemään liikaa, jos kavioeläin on varustettu uskomattomalla motivaatiolla ja asenteella. Siinä missä meillä Salaman kanssa keskitytään sen itsetunnon vahvistamiseen helppojen toistojen kautta, on Duken kanssa aivan toisenlainen ongelma: Miten saada ponin ego ja itsevarmuus kääntymään entistä enemmän positiiviseksi energiaksi?

Luultavasti ymmärsit äskeisen niin, että Duke on tuhma. Ei, sitä se ei todellakaan ole, päinvastoin. Kun sille kerran näytät jonkun asian, se tekee sen jatkossa aina yhtä hyvin tai paremmin, niin kuin se olisi aina osannut sen. Toistot ovat sille myrkkyä. Siinä onkin se ongelma, jos asian haluaa näin ilmaista. Jo kaksi kertaa parin viikon sisään samaa, niin poni sanoo, tää on niin booring, mä tiedän tän homman jo.
 

Talvella 2014.
Duken päätavoite on jonain päivänä loistaa valjakkoponina. Olen halunnut pitää sen liikutuksen vielä hyvin kevyenä, mutta monipuolisena ja motivoivana. Ikävä kyllä niitä sen mielestä supertylsiä asioita, kuten ohjasajoa kentällä, on joskus harrastettava. Kehitystä ei tapahdu, jos aina tehdään vain kivoja juttuja. Tähän asti niin on tosin enimmäkseen tehty, koska poni on vasta 3,5-vuotias eikä hätiköiden pääse perille yhtään sen nopeammin. Kertoja viikossa ei ole laskettu, enempi on seurattu ponin mielialaa. Välillä se käy töissä useammin, välillä vähemmän.

Kuten aina, asioita on pilkottava pieniin osiin. Haluaisin harjoitella tässä vaiheessa ajokelien ollessa huonot enemmän ohjasajoa, mutta poni kyllästyy siihen alta aikayksikön. On siis nieltävä oma halu kehittyä toistaiseksi pitämällä treenit todella lyhyinä ja välillä taas on pidettävä pitkiäkin taukoja, jotta ponin motivaatio pysyy yllä. Duke on ihan käsittämättömän näppärä ja toimiva ajettava. Kaikki perusjutut sujuvat, mutta koska ponin mielestä se on tylsää, se viimeinen wow-efekti puuttuu. Kuten Laatuponikisassakin huomattiin, treeniä oli takana ehkä liikaa. Sitä taidettiin kevään ja kesän aikana hypyttää yhteensä huikeat viisi kertaa. Poni kyllä suoritti ja saikin nöyrästä asenteesta kehuja, mutta näytti vähän vetelältä jaskalta siellä kujassa.

Mennään jo, toteaa Dyyk. Joulu 2014.
Duke rakastaa maastoilua, niin ajaen kuin taluttaenkin. Minulla on sen kanssa tasan yksi pulma: Se ei käänny kotiin päin, jos lenkki on sen mielestä liian lyhyt. Siispä yleensä sen kanssa suunnataankin metsään. Maastossa olenkin ajaen treenannut salakavalasti sen verran, mitä suoralla nyt pystyy ja välillä se tepsuttaa aika hienoa ravia. Peruskunnon noustessa ajettavuus ja liike ovat parantunut entisestään. Vielä kun sen saman energian saisi mukaan kenttätyöstentelyyn: Duke olisi silloin ihan hitokseen särmäkäs poni. Sellainen sopivasti oman tiensä kulkija, joka tekee toivottuja rusettiluistelutemppuja kaviot kipinöiden. Mutta koska poni tietää asiat usein paremmin kuin kuskinsa, on ihmisen vain nöyrryttävä ja tehtävä niin, kuin poni vähän niin kuin tahtoo. Jokainen shettiksen oma ihminen varmasti ymmärtää sen, mitä tällä tarkoitan.

Kesällä 2014.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Voi niitä aikoja: Tompan kisapäiväkirja 2008

Viime aikoina on tullut ajateltua ja ikävöityä niin paljon tätä yhtä hevosta. Sattumalta löysin koneelta vanhat kisapäiväkirjat, joiden luulin jo kadonneen. Pakko jakaa nämäkin helmet ja muistot tänne blogiin talteen, ennen kuin häviävät kokonaan bittiavaruuteen. Tässä osa 2/3, ihan vähän siivottuna versiona.


11.5.2008 RUSKO:n seurakoulukisat, luokka He C:1
Kevät alkoi suorastaan jo tuttuun tapaan: Tänä keväänä paketoin vasemman jalan polven kokeillessani kamikatze-lentoa ratsuni selästä. Tilanne oli siis se, että talven jälkeen, kun aloitimme estetreenit, hevonen ei tuntunut enää samalta. Se jännitti hyppäämistä ja esteeltä alas tullessa teki sellaiset pukit, ettei kyydissä voinut pysyä kukaan. Pari kertaa kokeilin onneani, sen jälkeen päätin lopettaa. Siispä sain kuningasidean, eli seuraavana tavoitteena olisivat kouluradat.

Aiemmin on ollut helppoa, ratsastelet kotona vähän fiiliksen mukaan ja harjoittelet pari kertaa viikossa maapuomin ylitystä tai vastaavaa. Kerran viikossa joku koutsi kertoo, mitä hypätään ja miten. Jos ei sileällä humppaaminen sattunut kiinnostamaan, aina pystyi lähtemään maastoon. Nyt täytyi orjentautua uuteen päivärytmiin, nähdä painajaisia ilkeistä koulutuomareista ja hioa täydellisiä ympyröitä ja siirtymisiä kyllästymiseen saakka - niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Kun huikean helpon C:n rata alkoi onnistumaan jo etu- ja takaperin, oli aika näyttäytyä ihmisten ilmoilla oman seuran skaboissa. Noh, jo verkassa tiesin (tai tunsin), että kuumasta päivästä tulee entistä kuumempi, tahmatassun kaviot painoivat varmaan tonnin per jalka ja eteenpäinpyrkimystä hevosella oli enemmän ylös- kuin eteenpäin. Jättäessäni viimeisenkin oljenkorren, eli raipan pois, hirtti käsijarru täysin kiinni.

Onneksi oma vuoro tuli yllättävän äkkiä ja pääsimme suorittamaan kotona niin helpolta tuntuneen ohjelman. Tomppa piristyi hieman joutuessaan yksin laatikkoon, joten pystyin jopa vähän ratsastamaankin. Muuten ohjelma meni melko siististi ja tasaisesti, paria rikkoa lukuunottamatta.

Lähdimme hakemaan toista hevosta melkein samantien, kun oma suorituksemme oli takana. Matkalla Susanna soitti, että oli käynyt palkintojenjaossa meikäläisen puolesta. Onneksi en ajanut autoa, olisin varmaan järkytyksestä ajanut ojaan. Palkintojenjaossa, täh? Takaisin päästyämme pääsin tarkistamaan tuloslistan ja tottahan tuo oli - sijoituksemme oli 5./19 prosenteilla 59,50%.

PS. Essu voitti KN specialin!


17.5.2008 NaR / Kalanti, luokka C-merkin kouluohjelma
Sisäinen perfektionisti heräsi henkiin ja lähdimme siten koko porukalla Kalantiin aluekisoihin kokeilemaan kepillä jäätä. Luokkana C-merkin kouluohjelma, jossa ei ollut oikeastaan mitään kummallista. Verkassa sen sijaan oli - noin tuhannen siirtymisen jälkeen pystyin ehkä ravaamaan kierroksen tai pari, tällä kertaa hevosella oli virtaa vähän joka suuntaan.

Radalle starttasimme heti Mistellan jälkeen, yllätyksekseni se kulki (Tompaksi) reippaasti myös radalla. Ohjelma meni mielestäni melko hyvin, pisteitä saimme 115 ja prosentteja 63,889%. Lykkäsimme hevosen takaisin koppiin seurustelemaan tyttöystävänsä kanssa ja menimme katsomaan luokan loppua. Jostain kumman syystä löysin itseni jälleen palkintojenjaosta pitelemästä ruusuketta ja palkinnoksi saatua sateenvarjoa, sijoituksemme oli 4./18! Fiilis oli jälleen aika super, vaikkakin olo oli aika ällikällä lyöty. Pitkä kotimatka tuntui tosi lyhyeltä!


Kesä 2008
Kesäkuun alussa muutimme omaan kotiin ja Tomppa pääsi kesälomalle. Maastoilimme rennosti ja ihmettelimme uusia maisemia. Yhtenä päivänä kevyen maastolenkin jälkeen hevonen oli täysin kolmijalkainen, myöhemmin klinikalla selvisi syytkin: Molemmissa etujaloissa luupiikit ja nivelrikko sädeluussa, takajaloissa vanhat kinnerpatit, joista toinen nyt uudelleen "aktivoitunut". Toisessa etujalassa oli vanha jännevammakin. Ei siis ihme, jos hyppääminen on sattunut tai liike on muuten lyhentynyt. Tieto lisää tuskaa, mutta nyt parantelemme kinttujamme ja katsotaan sitten, miten kuntoudutaan. Jos ei muuta, niin jäädään varhaiseläkkeelle, kasvatetaan tukkaa ja pienennetään mahaa.

Elämä jatkuu, syksy saapuu...
Oikeastaan hyvin pian tuon kuuden viikon jälkeen, minkä eläinlääkäri määräsi kävelykuuria, alkoi molemmilla - niin hevosella kuin ratsastajallakin - menojalka väpättämään ja liikeradat kasvamaan uusiin atmosfääreihin. Yllättävää kyllä, Iso Valkoinen oli sitä mieltä, että kävely on pidemmän päälle tylsää. Ilmeisesti olympialaiset innoittivat Ison Valkoisen kokeilemaan samoja temppuja kuin kollegansa GP-radalla. Siispä, oli aika ryhtyä jälleen tositoimiin, ennen kuin hevosen psyykkinen tai ratsastajan fyysinen terveys kärsisi liikaa.


30.8.2008 Kotimäen aluekoulu, helppo C:1 
Ensimmäinen koitos odotti Kotimäessä, vaatimattomasti aluetason koulukilpailuissa, luokkana He C:1. Verkassa tahmatassusta ei ollut tietoakaan, saatikka sitten itse radalla - hevonen kuskasi 6-0 radan läpi, esiintyminen oli niin kivaa! Enpä kauheasti uskaltanut jarrutella, joten papereissa oli harvinaisesti meille positiiviset kommentit "tänään kiireinen". Prosentit jäivät 52%, mutta neitsytmatka aluetasolle tuli suoritettua tavoitteen mukaisesti. Tavoite oli pysyä selässä ja saada hyväksytty tulos.


14.9.2008 VahRan seurakoulukisat, luokka aikuisohjelma 2002
Jälleen menossa mukana, tukka taakse ja parin mutkan kautta vuoden viimeiselle kouluradalle. Kiitos Luojalle siitä, että keksi satulaliiman - verkassa se tuli jälleen tarpeeseen. Herra Kimon näköpiirissä oli liikaa naisia (yksi pieni shettis), joiden läheisyydessä oli pakko saada hieman tanssia. Jahka sain noin sadan siirtymisen ja muutaman sivuloikan jälkeen Ison Valkoisen takaisin tähän maailmaan, oli aika kurvailla kouluaitojen sisälle.

Rata meni oikein mukavasti yhtä unohdusta lukuunottamatta, hevonen oli rento ja suht reipas, lopputuloksena prosentteja vähän päälle 62%, lopputuloksena viides sija ja keltainen ruusuke. Ei hassummin siis.

Silloin tällöin uskalsin kirmata tämän kanssa kunniakierroksellekin.