Hieno kesäilta. Aurinko paistoi. Satakieli sirkutti koivun oksalla laulellen tarinoita kesästä. Valjaissa oli Duke, jolla pyörä pyöri ja kaikki oli niin fantsua että. Sateenkaaria poni ei sentään kakkinut, mutta se onkin aika konservatiivinen tyyppi muutenkin.
Kesantopellon reunaa ajaessa vähän niin kuin kaislikossa suhisi. Ehkä violetti lippikseni näkyi heinämeren yllä, ehkä ei. Piti mennä kävellen koko lenkki, mutta kun poni ei halunnut. Siispä annoin sen valita askellajin: Nöpöhöpöhölkkä löysin ohjin oli sen mieleen tänään. Samalla pystyi napsimaan älyluurilla vaikkapa tuollaisia häntäkuvia. Niitä kun ei vielä ole tarpeeksi.
Käytiin louhimolla. Se on sunnuntaisin kiinni, joten isojen koneiden ja kivikasojen lomassa voi harjoitella vaikka tarkkuusrataa. Maitohorsmat kävivät keiloista ja pieni piennar alaspäin takaisin tielle päivän extremeannoksesta. Poni päättikin loikata siitä aika isosti... No, sitten jatkettiinkin suoraan reippaampaa laukkaa, siirryttiin vähän niin kuin tarkkuudesta suoraan maratonosuudelle. Kylläpäs oli ihanaa karkoittaa paarmat ja hyttyset taakse. Oltiin vain me, minä ja Duke, sekä tietty rämisevät valjakkovaljaat ja -kärryt, mutta se tasainen kilke ja kolina on ihan okei.
Ennen kiviojaa takaa tuli mönkijä. Väistettiin sitä heinäpeltoon. Ylitettiin menestyksekkäästi kivioja. Ajattelin kurkata kelloa puhelimesta, mutta tasku olikin tyhjä!
No jippii: Tämä tästä vielä puuttuikin! Kiviojan jälkeen tie on kapea ja kääntyminen on vaikeaa kärryjen kanssa, koska molemmilla puolilla on pientareet ylöspäin. Duke hoiti kuitenkin ihmettelemättä homman ja mitään empimättä jatkoi matkaa takaisin tulosuuntaan. Ajopiiska tippui syystä tai toisesta peltoon, mutta ajattelin palata sen luo sitten kun arvon älyluuri löytyisi.
Duke suunnisti reippain askelin takaisin sinne mistä tultiinkin eikä uusi kiviojan ylityskään jarruttanut sen menoa millään tapaa. Se kun joskus syö pieniä Duke-nimisiä mustia poneja. Arvioni löytöpaikasta osui nappiin: Luuri löytyi kenottamasta pientareelta tarkkuusratani vierestä ison loikan läheltä. Kapula kyytiin ja kotiin. Otettiin muuten uusi laukkapätkäkin, ihan varmuuden vuoksi. Se oli ihan yhtä kivaa nytkin.
Matkalla muistin sen piiskan. Luulin, että ajopiiskan löytäminen heinäpellosta olisi helppo nakki, mutta pieleen meni.
No, onni onnettomuudessa ja mokoma kovia kokenut ajopiiska on jälleen kotona. Kiitos Duken.
PS. Salamakin lenkkeili. Taluttaen, koska allekirjoittaneella on lenkkikuuri. Ja vaikkei olisikaan, lupasin sille nyt ratsiloman tai ainakin loman minusta selässä. Hepan mieli oli virkeä ja vaikka homma meni perinteiseen tapaan vähän painiksi, tuli kotiin aika rauhallisesti kävelevä ja pärskivä Läsipää. Ehkä helle on näännyttänyt sen, toivottavasti taas ei. Paljon siistimpää olisi todeta, että sitkeä työ palkitaan, mutta katsellaan. Niin paljon tässä nyt muutenkin katsellaan, että ihan vähän jopa jo hermostuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti