Kahden magneetin välissä

Salama on oppinut yhden jalon taidon: Kun heittää kengän menemään, saa lomaa.

Kerrotaan kuitenkin jotain olennaistakin. Se on nimittäin oppinut myös yhden toisen kivan jutun: Kun näennäisesti sietää tämän eukon kotkotuksia noin tunnin verran vuorokaudessa, saa palkkioksi aina ruokaa. Enempi tai vähempi, mutta mikä se sellainen suomipoika on, jolle hyvä ruoka ei kelpaa? Toiset kutsuvat niitä kotkotuksia normaaliksi työnteoksi, mutta Salaman kohdalla sanaa työnteko on näköjään pitänyt vähän naamioida ja alustaa lahjusten kautta.

Päätin tässä taannoin, että maastopelleily saa loppua. Salama menee ja tulee yksin, jos mentävä on. Ja niin on nyt menty: Kuluneen viikon aikana melkein joka päivä. Edelleen taluttaen, koska meillä on menossa fat camp. Mutta ei siitä sen enempää, tämä on heppablogi.

Niin. Eihän tällä lähtemisen kanssa ongelmaa ole. Mennessä retkeily on ihan kivaa: Rauhallista ja mukavaa. Välillä pysähdytään syömään ruohoa. Ainut ongelma ovat autot ja muut vempeleet, joita maantie kantaa päällään enemmän tai vähemmän. Myös kotiin ruokapatojen ääreen Läsipäällä on aina kiire.

Tämän viikon treeni on ollut nousujohteista ja kiireetöntä. Joka päivä on menty vähän pidemmälle. Eilen kolmen kilsan matkaan meni kolme varttia, koska kiirettä ei haluttu pitää. Koittakaa huviksenne, miten hitaasti tuolla tahdilla pitää kulkea.

Salama on kuin ilmapallo, jonka venyvyyttä pitää varovaisesti testata - miten paljon siihen voi kerralla puhaltaa ilmaa niin, ettei koko pallo poksahda? Kun pallo poksahtaa, on koko paletti pilalla. Tällä idealla on menty: Ensin leikittiin sokea taluttaa rampaa-leikkiä maantien varressa. Mikä tahansa vempele tiellä meni, en noteerannut sitä mitenkään. Parin säpsyn jälkeen Salama huomasi, ettei tässä mitään hätää ole. Kovin se kyllä hätääntyi ja katsoi minua alkuun, miksi en reagoi. Voin kertoa, että tässä asiassa on tehty suuri henkinen harppaus eteenpäin ja nimenomaan omalla kohdallani. Minähän niitä autoja enemmän pelkäsin. Samaa ideologiaa on hyödynnetty metsässäkin.

Probleema numero 2 on ollut jyrääminen kotiin. Suomipoikastyleen kuuluu keuliminen ja loikka eteen, vähän taklausmeiningillä siis. Koulupiiska on ollut nyt kaveri. Sillä saa annettua nopeat ja selkeät merkit ilmassa turvan eteen siitä, että nyt Ruuna Reipas etenee liian ripeästi. Jos sekään ei auta, on pitänyt peruuttaa. Ekoina päivinä tullessa peruutettiin enemmän kuin edettiin, mutta kummasti kotiin kuitenkin päästiin. Edellispäivänä ruohotupsut maittoivat ekoja kertoja rauhakseen myös kotiinpäin tullessa. Eilen ruohoa syötiin samalla sisäisellä rauhalla kuin mennessäkin eli kaikessa rauhassa. Se oli iso askel se.

Kaverit lähtivät eri suuntaan.

Eilen retkeemme saatiin myös positiivinen häiriötekijä: Naapurin hevoset. Niiden kanssa taivallettiin vähän matkaa mennessä ja kotimatka tultiin yksin. Salaman mielestä ruunikot kamut ovat kivoja. Sillä oli nastaa.

Kotimatka eteni tosiaan jo toisen kerran rauhakseen. Fiilis oli kuin kahden magneetin välissä - hyvässä mielessä.

Tällä menolla Salama on varmaan melkein yhteiskuntakelpoinen maastoratsu viiden vuoden sisään. Ainakin toivottavasti.

Kotiristeyksessä.
Ei tässä nyt mikään kiire ole.
T: Salama