Mikä on se jokin jolla itsesi keräät?

Kolme vuotta sitten käsissäni oli pieni rimpula 1-vuotiaaksi kääntynyt ori, joka ei tiennyt ollako lintu vai kala. Edellisvuonna tähän aikaan painin uhmakkaan 2-vuotiaan ruunan kanssa. Viime vuonna vastassa oli vähintään yhtä uhmakas, mutta jo pikkasen sivistyneempi 3-vuotias läsipää. Nyt käsissäni on 4-vuotias, täynnä energiaa oleva nuori ratsuruuna. Jokin ihme tässä matkalla on kuitenkin tapahtunut: Sen energian voi nykyään kääntää jopa hyödyksi. Vuosien varrella on tapahtunut niin fyysistä kuin henkistäkin kasvua. 

Salama on aina ollut kiltti, mutta todella vilkas. Yhdessä olemme oppineet, miten uusia asioita voidaan oppia. Yhdessä on mokattu ja korjattu virheitä. Mitä enemmän luulin tietäväni, sitä vähemmän todellisuudessa tiesin, kun käsiini tämän hevosen sain. Yhdessä on koettu ne pettymyksen hetket, kun matto on vedetty jalkojen alta yllättäin pois. Yhdessä on oltu silloin, kun on ollut aihetta iloon. En tiedä, millainen se olisi voinut olla muiden käsissä. Ehkä parempi, ehkä huonompi, mene ja tiedä.

Siinä missä Salamalle esimerkiksi vesiletku on edelleen maailmanloppu tai korviin koskeminen suurinta myrkkyä, on ratsuhomma ollut sille aina helppoa ja luonnollista ihan ensimmäisestä selkäännoususta lähtien. Ikävä kyllä Salaman potentiaalista ratsu-uraa ovat varjostaneet epäonniset loukkaantumiset, joiden seurauksena sillä on kaksi hankosidevammaa. Tuoreinta vammaa on kuntoutettu huolellisesti nyt lähes puoli vuotta.

Eilen satuloin ruunan jälleen tutuksi tulleelle kävelylenkille ja tein sille helpon puomitehtävän pihalle. Allani oli pitkästä aikaa ratsu, jolla oli energiaa, tarmoa, tahtoa ja kykyä. Uskomatonta kyllä, nuo kaikki oli samaan aikaan samassa hevosessa ja energiakin oli kanavoitavissa oikeaan suuntaan eli työntekoon. Se tuntui terveeltä, notkealta, laadukkaalta ja niin kevyeltä kaikin puolin. Askel ei painanut eikä läsikään yrittänyt puskea kuolaimen läpi kohti maata.

Kauas on tultu niistä ajoista, kun pelkäsin, tuleeko tästä enää yhtään mitään. Kyllä siitä tuli. Siitä tuli yllättävän toimiva kaveri. Ei tallin luottopolle, mutta helposti luettava ja omalla tavallaan selkeä tyyppi, mielipiteitä kun on. Se on suht helppo käsitellä, hoitaa, varustaa, jalkojakin saa melkein rauhassa näprätä eikä se kengittäjääkään vielä ole murhannut, vaikka kovin varsamainen onkin. Eläinlääkärikin on kiva, kunhan piikeillä ei sohita. Se on jalkoja lukuun ottamatta terve, pysyy sähkölangassa, osaa olla tallissa ja tarhassa yksin, matkustaa muusansa kanssa trailerissa nätisti, näyttää kivalta keittiön ikkunasta katsottuna, juoksee aina tarhan portille vastaan ja ennen kaikkea on minun rakkain hevoseni ikinä. Miinuksia toki on, mutta olen ajatellut niiden olevan vain miinuksia. Niin isoja juttuja tässä on selätetty, että joku autojen säpsyminen on pikkujuttu tässä kohtaa. Se on kovin viisas hevonen. Hessu Hopo-look on vain silmänlumetta.

Syvä kiintymys ja vuosien yhteiselo tuo ylleen myös pelon ilmapiirin. Kun on ollut aihetta iloon, on seuraavaksi ollut aina aihetta myös suruun. Mutta sitä tämä hevosurheilu ikävä kyllä on - yhtä suurta tunteiden vuoristorataa. Erityisesti Salaman kanssa yhteiselo on sellaista nuoralla tanssimista - toisinaan nuora tuntuu pettävän, toisinaan se tuntuu taas vahvemmalta ja vakaammalta kuin koskaan. Kunpa pysyisimme sen päällä vielä pitkään.

Illalla nukahdat ja aamulla heräät, mikä on se jokin jolla itsesi keräät?
Sana vapaa!