Se peili, johon tunnollinen hevosenomistaja katsoo, on välillä hyvin armoton.
Eilinen kesytystarina sai tänään jatkoa. Väsäsin kentälle oikein pyöröaitauksenkin ja lykkäsin Salaman sinne. Ihan nollista ei sentään tarvinnut aloittaa, eli jokin jyvänen oli loksahtanut meillä molemmilla paikoilleen. Olin hyvin yllättynyt omasta rauhallisuudestani. Siihen oikeastaan satsasinkin, että toiminta on johdonmukaista ja siinä on selkeä päämäärä. Salama lähtikin seuraamaa minua aika pian ja ymmärsi yskän, kun omistajansa sisäinen Monty Roberts heräili henkiin.
Se ei ole ikinä käyttäytynyt taluttaessa noin hyvin kuin tänään. Ei juurikaan rynninyt eikä kiirehtinyt. Harjoituksen idea oli se, että se kävelee perässä löysällä ja pitkällä narulla. Ensin tutulla ja turvallisella kentällä ja sen jälkeen eilisestä tutulla pellolla (josta tultiinkin eilen pukkilaukkaa pois omistaja koko elopainonsa verran riimussa roikkuen) ja pihalla, missä nyt on paljon mörköjä siellä täällä. Periaatteeni mukaisesti tällainen talutustyyli on vaarallista ja väärin, mutta ideana olikin nyt testata sitä, kunnioittaako se ihmisen tilaa vai ei. Hämmästyttävää kyllä, jarrut toimivat, pakki toimi, minun ilmatilani pysyi lähes koskemattomana yhtä erehdystä laskematta. Pahuksen irtonainen salaojaputki (= kuristajakäärme) päästi inhottavan äänen Salaman tungettua nenänsä siihen ja sitä se luonnollisesti vähän pelästyi. Heitin sen samaisen look-alike snaken poikien tarhaan myöhemmin ja jopa Duke vähän pelkäsi sitä. Eli ei hätää, se oli ehkä vähän liikaa Salamalle vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti