Tunne asenteesi

Hevosten kanssa tärkeää on tiedostaa oma asenne, omata tilannetajua ja niiden seurauksena myös hallita omaa toimintaa. Mutta onko vastapuolella väliä? Siis hevosella.

On ihan fiksua tietää, millainen se hevonen on. Kärjistetysti, osaako se kanttura olla tuhma vai ei. Ylikiltti hevonenkaan ei aina ole hyvä jutska - ne yllättävät juuri silloin, kun vähiten odotat. Käyttäytyvät vaikkapa kuin villisiat julkisilla paikoilla, kun kotona ei ole tarvinnut koskaan neuvotella päivän politiikasta. Vähän jänskemmän tyypin kanssa tulee taas aina pelattua vähän varman päälle ja vaaratilanteet pysyvät ehkä hallinnassa. Ehkä ei, mutta se on oma juttunsa.

Omien varsojen luonteet ovat olleet kuin yö ja päivä jo pienestä pitäen. Duke on ääreisrohkea, kotona kiltti, mutta vieraissa paikoissa ego ei mahdu ponin nahkapukuun lainkaan. Salama taasen on kotona pikkasen kierroksilla (tai tuulella) käyvä, mutta vieraalla maalla se on kuin herran enkeli. Se asettaa jo tietyt raamit kaikkiin puuhasteluihin.

Olen ollut havaitsevinani pientä kypsyyttä ja aikuistumista näissä omissani. Siinä samalla myös niin sanottua murrosikää, joka ei viisaampien kertoman mukaan ihan heti olekaan häviämässä.

Duke kysyy "saanko?" Saanko syödä, saanko mennä tuonne, saanko puraista sinua hihasta tai saanko valita reitin ajolenkillä itse. Ele on pieni, mutta sitäkin arvokkaampi. Jos se jää huomaamatta, voi poni tuntua itsepäiseltä ja kurittomalta.

Salama kysyy "onks pakko?" Isot korvat lurpallaan se kysyy, onks todellakin pakko totella tai onks pakko yrittää olla rohkea. Useimmiten on, joten homma saattaa sujua kuin tanssi tai sitten kuin rodeo. Onkin oma haasteensa saada asioista mielenkiintoisia ja sille kannattavia.

Se selvisikin meillä ongelmaksi Salaman ollessa koulutusjaksolla. En ole aina kiinnostava. Siihenkin on omat syynsä: Johdonmukaisuuden puute. Dukea se ei tunnu niin haittaavan, mutta Salamaa ärsyttää sellainen tuuliviiritouhu, mikä oli omalta osaltani kylläkin ihan tahatonta.

Syöminen on aina kivaa ja kannattavaa.

Toinen, mikä vaikuttaa myös, on oma kokemus. Ohjasajaminen on meille vielä vähän vierasta ja Salama aistii sen. Kun itse ei ole ihan aina ajantasalla, ei hevostakaan jaksa kiinnostaa koko touhu. Vastaavasti taas ratsuhommissa avut ja jutut tulevat omasta selkärangasta automaattisesti, joten se on Salamankin mielestä kivaa. Hyvä niin, koska muuten iskisi uskonpuute.

Asenne siis ratkaisee. Huonolla asenteella ei kannata lähestyä hevosia ollenkaan, mutta useimmiten hyvä hevostelupäivä = parempi mieli ja asenne. Eläkäämme siis vain hyviä päiviä.

Salaman iltapäivän pulma: Laitsalla olisi kiva juosta ja syödä. Siispä tehdään molempia samaan aikaan!