Pitkä ja kivinen tie

Tänään satuloin ratsuni vapisevin käsin sydän rinnassa hakaten. Tein kaikki keksimäni rentoutusharjoitukset, lauloin, hengitin ja rapsuttelin hevostani (jos kerran koiran silittäminen laskee verenpainetta, niin miksei hevosenkin?), tein mielikuvaharjoituksia ja mietin kovin, milloin viimeksi jännitys on saanut minusta näin kovan vallan. Lisäksi viritin satulaan kauhukahvan. Samalla tein päätöksen, ettei tällainen peli vetele: Maastoon meneminen ei voi olla näin kauheaa, se on oikeasti tosi kivaa. Salaa sinne vähän kaipaankin, kuten tässä aiemmin kirjoitinkin.

Siispä tänään Salama ja minä suuntasimme maastoon. Ihan kahdestaan, ihan ilman apuja. Mentiin ihan sen isoksi ja pahaksi kasvaneen kotitien yli, välillä tosin ruohotupsujen luokse taktisesti jääden. Muutama auto sai rauhassa mennä ohi, Salaman ilme ei värähtänytkään niistä. Selkään kiipesin vasta turvallisen välimatkan päässä tiestä. Se sujui hyvin. Lähdettiin liikkeelle. Pari kertaa ruuna teki perinteiset eli koitti uukkaria kotiinpäin vauhdikkaan pukkiloikan kera, mutta päättäväisesti pidin ohjat käsissä ja pohkeet kyljissä. On sitä hullumpienkin kanssa maastoiltu.

Kun uukkariajatus torpattiin, koitti Salama ryntäyksiä eteen - aina näkökenttään osui jotain spookya, mutta ihan sama, eteenpäin oli ajatus ja se pidettiin. Välillä pysähdyttiin katsomaan juttuja ja usein aika nopeasti Salama lähti itse eteen, mikä oli tosi hieno asia. Aiemmin se on jumittanut paikallaan nimittäin. Otettiinpa me yksi pieni ravipätkäkin. Se sujui ihan kivasti, kunnes polvet notkahtivat kauhusta yhden kannon kohdalla.

Olin suunnitellut, että käyn syöttelemässä sitä kiviojan luona, jonne on meiltä reilu kilometri. Sitten talutan sen kotiin. Se oli itseasiassa hyvä idea, koska koti kutsui Salamaa luokseen vauhdikkaammin kuin olin ajatellutkaan. Kuitenkin vähän väliä jäätiin syömään ruohoa tai tekemään "nenätemppuja". Näin kotimatka tuntui sujuvan rauhallisemmin. Metsätiekin oli paikoitellen älyttömän liukas eilisen sateen jäljiltä, joten turhia riskejä en viitsinyt nyt ottaa. Mikään muu ei pelota tässä koko setissä kuin se, että heppa ottaa kunnon lähdöt ja koska osaa suomenhevoseksi pukitella aika sulavasti, ei koskaan tiedä, milloin allekirjoittaneen (kylläkin melko hyvä) tasapaino pettää ja sitten käykin hullusti.

Kotipihalla menin vielä selkään ja ratsastin pihan ympäri pari kertaa. Mikä ihaninta, Salama oli silminnähden tyytyväinen. Rennosti se vastaanotti kylmäyssuojat jalkoihinsa tallissa ja oli muutenkin levollisen ja rennon oloinen hommien jälkeen.

Ehkä tämä todella tästä. Matka oli tänään pitkä ja kivinen, alle kahden ja puolen kilometrin matkaan saatiin kulutettua kolme varttia aikaa, mutta ihan sama. Me tehtiin se.