Ehkä sittenkin

Tämän postauksen piti käsitellä pystyynkuollutta Dukea. Ponia, jonka voi viedä maastoon viikkojen tauon jälkeen niin, ettei omissa kämmenissä ole yhtäkään rakkoa sen jälkeen. Ponia, joka on kyllä fiksu, mutta lieneekö ehkä liiankin, kun työnteko on viime aikoina ollut pakkopullaa. Olin jo ehtinyt pohtimaan, että tuleeko siitä mitään - siis kilpaponia. Sehän on täydellinen perheponi: Selkään voi laittaa vauvan ja kärryihin vaarin, kaikki käy. Vain se wow-efekti puuttuu.

Sitten auringon paistaessa ja lintujen laulaessa valjastin ponin kärryjen eteen jokusen viikon tauon jälkeen. Ruohotupsut kyllä kutsuivat luokseen luvattoman paljon, mutta pakko muuten perua edellinen: Tänään aisojen välissä oli se Duke, jota olen pitkään - koko kevään - kaivannut. Se Duke, joka etenee itse, ei pelkää mitään, liikkuu kevyesti ja iloisesti vailla huolta ja murhetta. Asiaa ei tietenkään lainkaan huononna se, että se toimii sataprosenttisen hyvin ihan missä vain asiassa.

Tarkemmin määrittelemätön motivaatioloma siis kannatti. Ainut vain, että tiukka sixpäkki on nyt pulleiden muovipullojen perhepäkki, mutta eiköhän se taas siitä. Duke palailee takaisin arkeen jälleen. Jos meno alkaa uudelleen tökkimään, käytän sen klinikalla ainakin hiekkakuvilla ja verikokeilla. Sinne lienee kyydissä tilaa, kun Salaman seuraavaa siirtoa tässä jo kovin mietitään. Epäilys on, että se on kipeyttänyt etupäänsä, enää puuttuu vain se varsinainen aiheuttaja sille. Tai sitten satula on epäsopiva. Tai sitten hampaat vaivaavat. Tai sitten en vaan tiedä, enkä just nyt tänään jaksa sitä enää ajatella. Huomenna on taas Salaman päivä. ;)