Duken näkökulma: Pienen ponipojan elämää (osa 4)

OSA 1 - OSA 2 - OSA 3

Viime kerrasta onkin aikaa, kun olen päässyt naputtelemaan kuulumisiani ihan itse.

Viime keväänä kerroin kirkkain silmin, miten ihanan talviturkkini ansiosta talvipakkaset ovat olleet ihan peace of cake. Tänä talvena tilanne oli ihan toinen - omaihminen tuli eräänä syysiltana järkyttävää meteliä pitävän laitteen kanssa luokseni ja kertoi, että se värkki on karjaklipperi. Hyvän työmotivaation omaavana otin senkin asian ihan positiivisena vastaan, mutta hyvin pian homman juoni selvisi minullekin ja päätin vähän kapinoida. Lisäksi se karvojen ajelu sattui, kun olin muutenkin vähän kipeä silloin. Lopputuloksena olin kuitenkin ihan kalju päätä ja jalkoja laskematta. Mitä sitten tapahtui ennen sitä?

Kesä alkoi aika vauhdikkaasti. Emäntä hommasi meille vähän sosiaalisia kontakteja ja järjesti mulle ja Slaamalle laidunkavereita tuohon ihan lähelle. Siinä kävi kuitenkin sen verran hassusti, että alle tunnin tutustumisen jälkeen ne muut pelkäsivät minua niin paljon, että lähdettiin vähän pidemmälle retkelle silloin. Minut ja Slaaman napattiin kiinni lentokentän risteyksestä ja ne muut vähän kauempaa, junaradan läheltä. Meidän omistajilla oli vähän pumppuvikaa sinä päivänä, luulen.

Minä Hippoksen bileissä syyskuussa 2013.

Kesä jatkui siis lomaillessa Slaaman kanssa kahdestaan. Kyllä meillä ihan kivaa oli, ei siinä mitään. Paljon ruokaa ja paljon kaadettavia vesikuppeja. Kivoja leluja muuten sellaiset, varsinkin ne juuri raikkaalla vedellä täytetyt.

Syksyni oli vähän rankka. Olin löytänyt miehuuteni kesän aikana ja esittelin sitä mielelläni kaikille, kysymättäkin. Hauskin reissu oli mielestäni sellainen retki, kun mentiin yhteen isoon paikkaan ja siellä oli paljon muitakin poneja. Omaihminen oli aika myrtsi sen keikan jälkeen. Olin kuulemma käyttäytynyt asiattomasti. Mielestäni mä olin ihan cool: Kulmakunnan kingi nimittäin.

Eräänä kauniina päivänä eläinlääkärin auto ajoi pihaan. Se oli vähän pelottavaa, kun oltiin just päiväunilla Slaaman kanssa ja jouduttiin sitten heräämään ja kaikkea. Ajattelin, että ne ottavat Slaaman käsittelyyn, sillä kun on jo kanta-asiakaskortti eläinlääkäreiden palveluksiin surkean sukkatakajalkansa takia. Hämmästys olikin suuri, kun ne ihmiset valloittivatkin minun karsinan. Seuraavaksi olinkin jo kyljelläni kahleet jaloissani. Yritin kertoa niille, että minun fantasioihin eivät tällaiset kuulu, mutta mokoma tohtori tuikkasikin vain lisää piikkiä suoneen. Lisäksi omistajani ja sen kaveri makasi kaulani päällä koko painollaan, vähemmästäkin nyt iskee paniikki. Loput muijat roikkuivat niissä kahleissa, jotta en liikkuisi. Mitä?!

Heräsin jonkin ajan päästä syvästi järkyttyneenä, tosin hyvin lääkittynä. En heti huomannutkaan, mutta jalkovälistäni puuttui jotain - sukukalleuteni olivat nimittäin viety!

Päätin siitä päivästä alkaen, että emäntä on tyhmä. Asiaa ei auttanut se, että se joka ilta lähestyi minua ison ruiskun ja neulan kanssa ja pisti jotain tököttiä herkkään kaulaani. Sain tosin aina porkkanan palkaksi, se lohdutti vähän.

Meni muutama viikko ja aloin taas olemaan vähän vaisu. Turkkini kutisi ja siihen kasvoi erikoisia rihmastoja, olin kuulemma järkyttävän näköinen. Silloin kohtasin alussa kertomani karvanajelulaitteenkin. Yhtenä päivänä silmäni sitten muurautuivat kiinni. Pääsin silloin taas autoretkelle omistajani kanssa, mentiin heppasairaalaan. Olin niin väsynyt, etten jaksanut riekkua siellä enkä trailerissa yhtään. Sain mukaani kassillisen lääkettä, kun kävi ilmi, että olin saanut pahan allergisen reaktion jostain syystä, joka oli sitten pitkittynyt.

Lääkettä sain hirveitä määriä. Näin puoli vuotta myöhemmin kavioissani on syvät uurteet muistona siltä ajalta. En saanut syödä mitään tuttuja ruokia enää, vain omenahillonokareen seassa (tyhmä) omistajani tarjoilu erilaisia murskattuja pillereitä. Suuhuni tungettiin lisäksi jotain kamalan makuista pastaa, silmiin laitettiin kahta eri lääkettä ja kylpyynkin jouduin melkein joka päivä.


Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun aloin taas löytämään itseäni takaisin. Jaksoin jo leikkiä Slaaman kanssa ja pallopelit löysin tauon jälkeen uudelleen. Omistajallenikin jaksoin olla kiva ja kiltti. Vuosi vaihtui, meistä tuli Slaaman kanssa nyt 3-vuotiaita. Melkein aikuisia.

Jouluajelulla 2013. Lumesta ei tietoakaan.

Munieni puute näkyi äkkiä lisääntyneenä rasvakerroksena kyljissäni. Se siitä rantakunnosta. Kasvoin myös korkeutta ja pituutta. Emäntä on saanut laittaa karderobini uusiksi kärryjä myöden.

Tyhmä kutina palasi hetkeksi helmikuussa, kun emänstä suihki minuun yhtä karvankiillotusainetta. Meni pari päivää ja olin täynnä kutisevaa rupea. Eläinlääkäri tarkisti minut ja laittoi kaikki hoitoaineet pannaan. Nyt saan siis olla luvan kanssa vähän takkuinen ja likainen. Tällä kertaa selvisin ilman lääkekuureja, kun emäntäni havaitsi ongelman heti.

Tässä taannoin yhtenä aamuna koin suuren shokin. Emäntä otti auton, trailerin ja Salaman ja vei sen mennessään jonnekin. Olin melkein koko päivän yksin. Järsin karsinan metallireunaakin, mutta kukaan ei tullut pelastamaan minua. Pitkän odotuksen jälkeen emäntä tuli trailerin kanssa kotiin ja sen kyydissä oli pieni, hikinen ja tosi karvainen pläskipää, sellainen mini-Salama väärässä pesuohjelmassa pestynä. Hyvin pian kävi ilmi, että se ei ole Salama. Se on kovaääninen ja ihan ylivilkas, joten nimesin sen Riesaksi.

Riesan kanssa oltiin heti kamuja. Painittiin ekat kaksi viikkoa niin paljon, että emäntä joutui vähän puuttumaan peliin erottamalla meidät välillä. Loppupeleissä ihan hauskaa, kun on tuollainen pieni kaveri. Minä olen sen pomo ja simputus on välillä ihan hauskaa. Omistajani on turhautuneena katsonut, kun leikin natsia, enkä päästä sitä aina heinille tai mökkiin. Potut pottuina, niin se Slaamakin tekee minulle. En tiedä, miten kauan se viihtyy täällä, mutta minä ainakin nautin päällikköhommista täysin rinnoin.

Kevät on täällä taas ja ihan vähän on päästy jo nurmikollekin nakertamaan tuoreita ruohonkorsia. Ai että ruoho on hyvää! Voisin ahmia koko nurmikon tyhjäksi ja jyrätä emännän narun päästä jonnekin, mutta eihän sellainen kiltille ja hyvätapaiselle ponille sovi. Täytyykin sulkea nyt tämä tietokone ja jatkaa anelevalla katseella kerjäämistä portin raosta, jospa se emäntä huomaisi tämän säälivän eleen. Rauhallista kevättä kaikille ponikollegoille!