Metsäretkellä x 2

ENSIMMÄINEN RISTIRETKI:

Missio: Rento metsäretki Salaman kanssa. Voisi vaikka katsastaa, mistä voisi löytyä jotain hyviä sieniä, kuten kanttarelleja.

Varusteet: Lenkkarit, kamera, suitset ja ketjunaru.

Viimeiset sanat: Vai sittenkin suppilovahveroja?

Toteutus: Rento harjaus tallissa. Salama on ihku. Maailman kiltein, söpöin ja mukavin. Voi lässynlää ja diipadaapa.

Ensimmäinen etappi maantiellä, juuri 10m ennen metsäpolulle siirtymistä takaa tulee täysperävaunurekka täysillä. Ei hidasta. Hitto.

Varsa selvisi tästä yhdellä valtavalla sivuloikalla (sopivasti sinne metsätielle osuen) ja sätkyily loppui, kun kaivoin taskusta pari omenaa. Ihmeteltiin muutamia henkilöautoja siinä ja maiskuteltiin omenaa kylki kyljessä. Idyllistä.

Matka jatkui. Varsa pysähtyy 10m välein ja kysyy, jos käännyttäisiin kotiin. Sen sisäinen tutkimusmatkailija on vieläkin jossain ikiunilla, ei ole ahkerasta herättelystäkään vielä aktivoitunut. Päättäväisesti vain eteenpäin siis. Noin viiden metrin välein se sätkähtää jotakin, joko puskassa olevaa oksaa tai pellolla lentävää siemenhörhelöä. Mietin, mikä minussa on vikana, kun olen näin pelottavaa seuraa. En sentään ihan tajuton ollut, joten kaiketi olin itsekin muistanut hengittää aina välillä. Yritin laulaakin sille, se auttoi pikkuvarsa-aikaan. Tosin se selittänee kaikki traumat.

Onks pakko?

Tehtiin lenkki, koska kääntyessä Salama tietää tasan tarkkaan mihin suunnata ja kovaa - kotiin siis. Nyt se oli reppana ihan pallo hukassa. Risteyksessä oli kolme vaihtoehtoa: Se olisi mennyt niistä totaalisen väärään suuntaan. Kun se vihdoin tajusi, että matka on jälleen kotia kohti, alkoi rynniminen ja kiilailu. Olen pikkuvarsasta asti pitänyt sille tarkkaa kuria: Pää saa tulla vierellä, mutta lapojen pitää olla askeleen tai puoli jäljessä. Jos se yrittää ohi, joutuu peruuttamaan. Siispä matka eteni alkuun aina askeleen, jonka jälkeen peruutettiin kolme askelta. Loppujen lopuksi se uskalsi jopa vähän laskea päätään ja kulkea rennommin siinä takaviistossa. Homman teema oli ihan selvästi "retki metsään ukkoskuuron aikaan". Koskaan ei tiedä, milloin salama iskee.

Viimeinen niitti kohdattiin maantiellä melkein postilaatikolla. Takaa tuli moottoripyörä. Jo 50m ennen sen kohtaamista Salama ei tiennyt mihin asettaa kaikki neljä jalkaansa. Tiesin, että tämä ei välttämättä ole hyvä juttu ollenkaan. Eikä se ollutkaan, varsa hyppäsi ensin ojaan, jota se pelästyi ja sen jälkeen se hyppäsi takaisin tielle ja ikävä kyllä minun syliini, kun ei enää tiennyt missä mennään. Tosin moottoripyörä pääsi turvallisesti ohi. Inhottavaa, kun se ihan oikeasti pelkää kahta asiaa: Rekkoja ja moottoripyöriä. Henkilöautot ovat jo ihan okei ja niitä jäätiinkin vielä kohtaamaan hetkeksi kotiristeykseen omenalahjusten kera.

Ei auta muuta kuin jatkaa sitkeästi vain treenejä ja viedä varsa metsään silloin tällöin - halusi tai ei. Miten se menikään, että kaikki hevoset rakastavat maastoilua? Minussa ja Salamassa on pelottavan paljon yhteisiä piirteitä, tämä kotihiireys uusimpana piirteenä.

Ai niin, niitä sieniä en ehtinyt katsomaan.

TOINEN RISTIRETKI

Joko mennään?!

Missio: Kiva ja rauhallinen maastokävely Duken kanssa.

Varusteet: Lenkkarit, riimu, kiva fiilis

Viimeiset sanat: Dukeen voi aina luottaa.

Toteutus: Ponin perusteellinen puunaus, koska Kultumurulla naapurikarsinassa oli kylmäyssuojat jalassa. Mietin, miten saan kulutettua 20min ponin harjaamiseen, mutta tuon kunnon tukkipuun paksuisen hännän selvittämiseen meni ensimmäinen tovi ja toinen tovi kului harjan jakausta suunnitellessa. Komeasti ovat jouhet kasvaneet ja kohta mun musta orhini onkin pelkkää tukkaa vain!

Duken kanssa otettiin turvat kohti ponille ihan uutta tietä, jonne päästääkseen täytyy ensin kulkea pidempi pätkä maantien reunaa pitkin. Sen uuden tien päästä löytyy vanha mylly ja hieno joki sekä pieni lampi.

Duke ei tosiaan pettänyt taaskaan. Se vei minua kuin märkää rättiä ylähuuli kilometrin mittaisena ja peräsuoli pitkänä pitkin maantien reunaa. Koitin hölkätä sen vierellä, mutta tuo piru pääsee petollisen kovaa raviakin. Se on aina niin innoissaan, kun matkustetaan kotoa poispäin. Kotiin tultaessa sillä ei ole mikään kiire, päinvastoin. Silloin sitä saa melkein vetää perässä.

Käytiin katsomassa pientä lampea, jonne se olisi halutessaan voinut pulahtaakin lumpeeksi muiden lumpeiden rinnalle lillumaan, melkoinen vesipeto kun on. Ehdotukseni ei kuitenkaan saanut kannatusta, joten matka jatkui reipasta nöpöhöpöponihölkkää eteenpäin. Ihan myllylle asti ei uskallettu mennä, kun sieltä kuului epämääräisiä ääniä, mutta täytyy joku kerta roudata poni ja kamera samaan paikkaan. Kuohuvasta koskesta se ei varmastikaan ole moksiskaan, tosin Salamaa en nyt ihan heti uskalla edes ajatella siihen maisemaan ja idylliin...

Iloinen jälleennäkeminen.

Onneksi se riekkuminen jäi tähän. :)

Syömään!