Vihaan kyllästynyt: Sananen bloggaamisesta (osa 2)

Blogiharrastus on edelleen mukavaa, kuten ekassa osassa kerroin. Olen silti kurkkuani myöten täynnä ihmisten negatiivisuutta, joten vuorossa pieni avautuminen blogihommien huonoista puolista. Internetin ihmeellisessä maailmassa se valloillaan oleva negatiivisuus kun vielä korostuu entisestään.

Pari poimintaa: "..kiviäkin kiinnostaa", "..pulleat ponit tarhassa", "..lihavat joutoruunat", "..pilaat sen", "..käyttäisi tuonkin blogiin käytetyn ajan hevosensa nilkutuksen syyn selvittämiseksi", "..tuolla menolla kuntoutuu lähinnä teuraaksi" ja niin edelleen.

Paitsi tämä oli ehkä paras aikoihin - tästä tuli lähinnä surullinen olo sen lähettäjän puolesta:
"..joka päivä pitää syytää postauksia maksimaalisen suosion toivossa ja koska kukaan, siis kukaan, ei jaksa katsella joka päivä kuvia syövästä hevospariskunnasta laitetaan hevonen liikkeelle vaikka sitten jännevammaisena." 

Muun muassa näin ihmiset kommentoivat, kun haluavat purkaa sanaista arkkuaan nutturan kiristäessä vannetta. Vieraan ihmisen blogi tuntuu olevan aina sovelias kaatopaikka. Onhan sen surkean bloggarin läski kaakkikin rikki ja kuritonkin, kun käyttäytyy välillä kuin hevonen. Kyllä sille voi kirjoittaa mitä vain, onhan se perustanut blogin, sen vaan on siedettävä se. Jos omassa työssäni sanoisin vähänkin jollekin noin, mitä edeltävissä lainauksissa, saisin potkut. Onneksi kymmenestä kommentista yhdeksän ovat asiallisia, kannustavia ja hyvin perusteltuja. Minun(kin) maailmassani voidaan asioista olla eri mieltä, mutta perustelujen kera. Muuten keskustelu on vaikeaa. Poikkeavan mielipiteen voi lausua ilman ilkeyttäkin, niin kuin edes vähän sivistyneet ihmiset tietävät.

Tänään lueskelin sitten hiukan heppafoorumia:
"Hippoksen kannessa ratsastajalla kädet reisillä, tähänkö on tultu?!"

Sitä ennen kauhisteltiin tupakka-askia yhdessä edellä mainitun lehden kuvassa, edellisessä numerossa siis. Piilomainontaa! Epäurheilijamaista käytöstä! Asiatonta! Kaiken pitäisi olla aina täydellistä. Blogeissakin. Kaikki pitäisi kiillottaa kauniiksi ja täydelliseksi. Lakaistaan elämän paheet, todellisuudet, loukkaantumiset ja muut vastaavat maton alle piiloon, jotta tavan tallaaja tuntisi olonsa varmasti hyödyttömäksi ja osaamattomaksi.

Naapurustoon on tehty oma Facebook-ryhmä. Siellä on koko talviajan taisteltu siitä, miten teitä aurataan liian vähän tai paljon. Ne aurataan myös väärin eikä teitä hiekoteta. Tai sitten hiekotetaan, mutta väärään aikaan. Pulkalla ei pääse eikä kesätossuissa. Hiihtämäänkin olisi ollut hyvä päästä kävelyteitä pitkin. Koskaan ei ole hyvä - valitetaan ihan vaan valittamisen ilosta. Kukaan ei edes harkitse kiitos-sanaa. Negatiivisuuden pilvessä leijutaan joka puolella: "Varo ettet hymyile kellekään, se voi tarttua."

Sitä ihmettelen kuitenkin eniten, miksi jotain niin järkyttävää ja kauheaa sitten pitää seurata netin kautta? Elämäntapavalkut hokevat, että negatiiviset asiat tulisi sulkea elämässä pois. Useimmissa selaimissa oikeassa ylänurkassa on X-painike, josta koko netti sammuu. Pönkittääkö siinä omaa egoaan pätemällä ja tahallisesti vinoilemalla, kun ehdoin tahdoin on toisille ilkeä? Toinen juttu, mitä suuresti ihmettelen, on suomalainen ilmainen ja kehuttu peruskoulujärjestelmä. Se ei silti tunnu takaavan luetun ymmärtämiseen tarvittavia taitoja. Osalta anonyymikirjoittelijoista ne tuntuvat puuttuvan nimittäin kokonaan. Pystyn seuraamaan blogini kävijätietoja melko tarkasti ja yhtenä osana siellä on kävijöiden ikäjakauma. Surullista kyllä, alussa mainitut pätkät ovat ainakin osittain ihan aikuisten ihmisten kirjoittamia.

Tämä blogi on pystyssä nyt neljättä vuotta. Sitä ennen nettipäiväkirja oli muussa muodossa kotisivujen yhteydessä. Blogi on omassa hevosharrastuksessani toissijainen asia, eikä täällä ole edustettuna koko totuutta. Tänne on kuitenkin helppoa ja mukavaa jakaa ajatuksia ja juttuja. Välillä päivittäin, välillä harvemmin. Pääsääntöisesti teen tätä itselleni: Samasta paikasta näen ja löydän asioita, joita on mukava pidemmällä tähtäimellä seurata. Sellaisia ovat muun muassa varsojen kasvu, Salaman värin vaihtuminen, uusien asioiden oppimiset, ratsu- ja ajo-opit ja niin edelleen. Olen halunnut pitää otteen kevyenä ja hieman lapsellisena, ovathan blogin päätähdetkin vielä kovin nuoria ja lapsellisia. Vuosien varrella nahka on paksuuntunut kummasti.

Olen hyvin otettu kävijöistä ja arvostan jokaista kommenttia suunnattomasti. En kuitenkaan hae kuvapäiväkirjaksi nimeämälläni blogilla niin sanottua maksimaalista huomiota tai suosiota. Se on tullut ihan itsekseen ihanien vakilukijoiden (joita onneksi suurin osa on!) puolesta. Sitä kutsutaan myös vuorovaikutukseksi. Olen erittäin kiitollinen kaikista uusista tuttavuuksista ja vertaistuesta, jota tätä kautta olen saanut. Teen tätä omaksi iloksi ja siksi, että tästä on tullut jopa rakas harrastus. Koen olevani jo jonkin sortin konkari tässä lajissa ja aion jatkossakin pitää oman linjani. Elämä on opettanut, ettei takaisin auta huutaa, vaikka kuinka joskus mieli tekisi. Hiljaa olemisen taito on toisinaan ihan okei. Lohduttavaa on ollut huomata, että samat negatiivisuuspiikin saaneet ovat purkaneet vihaansa myös monessa muussa blogissa. On kritisoitu ilkein sanankääntein vaikka, mitä ja ketä, aiheesta ja aiheetta.

Siispä seuraavan kerran, kun Sinä sitruunan niellyt hapankaali aiot kommentoida ihan kenen tahansa blogiin negatiivisesti ja rumasti, mieti voisitko sanoa saman kasvotusten. Luultavasti et, joten poistu mukavuusalueeltasi ja keksi jotain kivaa sanottavaa. Yllätä itsesi, saatat yllättyä - et menetä mitään.

T: Vihaan kyllästynyt pikkasen lihava Martza, jonka pulska, kuriton, jalkapuoli ja muutenkin susiruma nuori hevonen onkin ihan yhteiskuntakelpoinen yksilö, jopa tämän tädinalun jäljiltä. Pulskasta ja karvaisesta ponista puhumattakaan.

PS. Tämän postauksen ei ole tarkoitus olla ylimielinen tai loukkaava. Sen on tarkoitus herätellä niitä ilkimyksiä miettimään omaa toimintaansa. ;)

PPS. Jos tekstiversio tästä aiheesta ei innostanut, katso tästä samoja ajatuksia viime syksyltä kuvien muodossa.