Jos kaadut, nouse ylös

Olen varsinkin viime päivinä murehtinut, stressannut ja kierinyt pohjamudissa Salaman suhteen. Minulla on se paha tapa, että jään murehtimaan yhtä asiaa niin täysipainoisesti, että muut asiat kärsivät tai jäävät vähemmälle huomiolle. Nyt tässä kohtaa kuitenkaan itsesyytökset tai syiden arvuuttelut eivät auta, enää vain aika voi tehdä sen mitä tehtävissä on. Toivon sydämestäni Salaman toipuvan edes pullaponiksi, vaikka se veisi kuinka aikaa. Kaikki muu on sitten plussaa.

Tällä hetkellä sen plakkariin keräämät vammat omaavat valtavan uusiutumisriskin, joten oletettavaa on etteivät nämä tähän lopu. Toisaalta taas moni ravihevonen juoksee vielä pitkän uran useammankin hankkarivamman jälkeen, mutta seuraavathan nämä vaivat hevosen mukana loppuiän joka tapauksessa. Muistan, miten koin samanlaisen syöksähdyksen viime talvena, kun ekan vamman diagnoosista oli saman verran kuin nyt eli neljä kuukautta.

Siispä eilisen ystävänpäivän kunniaksi mietin koko pitkän päivän synkkiä ja syviä. Miten tämän harrastuksen oikein käy?

Salamasta en luovu enkä tietty Dukestakaan. Kolmatta omaa en nyt halua, kun tuuri näyttää näiden kanssa olevan tätä luokkaa. Ratsastamaan olisi kiva päästä, mutta nyt on ehkä vihdoin aika panostaa siihen toiseen lajiin, mistä olen haaveillut jo kauan: Valjakkoajoon.

Minulla onkin lajiin vaadittava aloituspakkaus jo olemassa: Kiva 4-vuotias poni sekä vermeet, joilla pääsee ainakin alkuun. Duke on nuori, vireä sekä ennen kaikkea terve. Lisäksi se on iso ja vahva, vaikka kunto kaipaa luonnollisesti vielä kohotusta. Se on lähes joka tilanteessa toimiva ja asiallinen raamikas poni. Tällä hetkellä tosin todella karvainen, mutta niinhän ne kaikki.

Eilen Duke sitten palasi virallisesti ajotauolta, kun ilokseni huomasin metsätien olevan aurattu. Duke palasi aisojen väliin parempana kuin koskaan: Oli ja pysyi avuilla, eteni reippaasti ja ilmavasti sekä suorana rinta rottingilla ylähuuli kilsan mittaisena itsevarmuus loistaen, tiesi siis miten tämä homma hoidetaan. Oli selvästi iloinen, kun pääsi tekemään suosikkihommaansa.

Eksyttiin tutulta polulta astetta syvempään hankeen.

Loppukävelyt tehtiin taluttaen metsässä tarpoen sekä pihalla. Ihanan huoletonta, kun sen pienen hetken sain pitää hauskaa kahdestaan ponin kanssa ilman murhetta siitä, että joku jalka poksahtaa. Ja voi sitä ponin riemua, kun se uskalsi metsässä ylittää maailman pelottavimman ojan - se pukitteli paikallaan kuin mikäkin pahanen pukkikone. Se on Duken tapa osoittaa, miten ylpeä se on saavutuksistaan. Ojat ovat nimittäin sen ainut heikkous ja niihin Duke suhtautuu hyvin suurella varauksella.

Duken kuivuessa karsinassa vällyjensä alla harjailin Salamaa varmaan tunnin verran ja kylmäilin sen jalkoja. Yritin olla ahdistumatta turvotuksista tai lämpimistä kohdista siellä tai täällä. Niitä tulee, menee ja usein iltaa kohden jalat ovat ihan sulat. Sisäinen heppatyttö selvitti jokaisen jouhen, rapsutti tunnollisesti suosikkikohdista ja kovin piti siitä, miten aika pysähtyi just siihen hetkeen rakkaan hevosen rinnalla.

Sain mielenrauhan, ainakin hetkeksi. Kyllä tämä tästä. Tein mielessäni selvän sotasuunnitelman: Dukelle ajetaan nyt pohjakuntoa ja keväämmällä katsotaan, jos päästäisiin jonnekin tunneille. Ekoja kisojakin voisi katsoa kesälle ja syksyyn. jos kaikki menee hyvin. Salama saa toimia vuorostaan sitten seuraponina ja kuntouttaa pitsisukkasääriään. Joka toinen päivä on Duken päivä ja joka toinen Salaman. Näin tulee sopivasti liikettä ja lepoa molemmille.

PS. Sairastatko sinäkin tätä? Älä huoli, et tunnu olevan ainoa. ;)