Dukiirin viikko

Läsipään neljä jalkaa ja yksi pää vievät blogissa helposti kaiken huomion. Ei hätää, ponikin on vielä tallella!

Duke tosin tietää, milloin sille on suunniteltu ohjelmaa, joten se yleensä osaa tiputtaa jonkun kengän sopivasti toimintapläjäysten alla pois. Niin nytkin, joten pony sai viettää puolet viime viikosta villinä ja vapaana kirjaimellisesti pellossa.

Villiponi dekkarihommissa.

Käytiinpä me hiukan lohtushoppailemassa. Hööksin alesta löytyi muun muassa XS- ja S-kokoiset fläpykkätohvelit korvaamaan pintelit. Näillä tyypataan sitten dressagetreenit, kun halutaan hifistellä. Katsos kun jokainen VOVP vaan tarvitsee tällaiset. 

Kassalla tosin mietin, josko sittenkin keräisi turkoosin setin... Kriisiä ei ole vielä selätetty. 

Sitten on tietty painittu ja kiusattu Salamaa. Edestä ja takaa, hiljaa ja kovaa. Dukenkin elämänlaatu parani huimasti, kun tarhasysteemi on taas entisellään. Hööksin tuliaisina poikien lelukoriin ilmestyi koirien iso köysilelu. Yhtälailla kuumaa kamaa näillekin. Itseasiassa se on aika kiva linko ja sillä saa hakattua kaveria päähän monella eri tapaa.

Kahvakuulailukin on taas pop, kun pallo sulatettiin kentän avo-ojasta irti ja luovutettiin takaisin hiekkalaatikkoon. Duke vetäiseekin joka iltapäivä hämärän laskeuduttua vartin treenit tähän tyyliin. Kuten aina ennenkin, Salama tyytyy katselemaan sivusta tätä ohjelmanumeroa.

Tänne lounaaseenkin saatiin vihdoin lunta ja kerrankin ihan kunnollinen kerros. Se tarkoittaa myös sitä, että ajamaan ei nyt päästä, ellei maantien reunaa ajele edestakaisin. Vakioajoreitti kun kulkee auraamattoman metsätien kautta sivistyksen pariin ja nyt mokomat vetivät sinne perinteiset hiihtoladutkin. Hullujen hiihtäjien pelossa pysytellään kärryjen kanssa nyt kotona ja tehdään lenkit taluttaen. Dukea se ei haittaa, vaikka luvassa on pieni ajoloma. Pony keksii tarvittaessa ihan omat moovit ja puomitreenitkin, jos vain tarve vaatii. 

Tässä taannoin Duke keksi vähän omia kuvioita ja karkasi ihan spontaanisti ilman varoitusta. Ajattelin, että se varmasti koittaa ihan samaa minunkin kanssa. Ai kuinka monta kertaa? No, kerran ollaan melkein kaadettu roskakatos jyräämällä siitä läpi ja kerran juossut niin lujaa liinan päässä, kuin vain pääsen. Sekin tapahtui puolen metrin hangessa umpimetikössä, joten lopulta roikuin toisella kädellä lahossa puussa ja toisella kädellä ponissa. Puu kaatui ja poni totesi, ettei nyt just kannata leikkiä hengellä. Karkuyritykset loppuivat toistaiseksi näiden jälkeen, mutta tarkkana saa silti olla. Ponin kanssa touhuilu on toisinaan kuin shakkia pelaisi, tällä kertaa vaan kymmenen kertaa ovelamman ja fiksumman pelurin kanssa. Työterveyshoitaja tuossa taannoin totesi, että käsien puristusvoimaa pitäisi treenata enempi. Ei hätää, minulla on Duke. Se ajattelee aina omistajansa parasta, me muut emme vaan aina ymmärrä sitä. 

Loppuun tietoisku, joka perustuu viime tammikuiseen havaintoon: "Tapiirin alalaji, peitinkarvaa sään mukaan vaihtava dukiiri on n. 100cm korkea ja vähintään yhtä leveä kavioeläin."

Näitä kuvia katsoessa ihan hymähdin, kun olen mietiskellyt, ilmoitanko Duken tänä vuonna johonkin näyttelyyn. Nythän se pääsisi ruunaluokkiin, joten oripoikien kanssa ei tarvitsisi enää kisailla. Katsotaan. ;) 

Dukiiri bongattu tänäkin vuonna!