I can do it!

Alkusanat: Voitin itseni.

Vihdoin tuli sitä lunta. Sitä on ehkä pari senttiä, mutta vihdoin poitsujen kavioiden alla on pitoa. Sen huomaa: Kaikki ylimääräinen hörhövireys on tipotiessään. Kenttä on täynnä pieniä ja suuria kavionjälkiä eli koko päivä on käytetty hyödyksi liikkuen. Hyvä, sillä 1,5 viikon liikkumattomuus alkoi jo tuntumaan itse kullakin.

Pari päivää sitten taluttelin Salamaa suitset päässä ihan tässä meidän pihalla tai lähinnä nurmikolla taiteillen, kun tie oli peilijäässä. Se oli ihan pölö. Hyppi pystyyn ja eteen jokaisesta risahduksesta eli provosoitui vähän kaikesta ja vähän liikaa. Aivan liikaa energiaa siis. Lykkäsin sen pahantuulisena takaisin tarhaan ja totesin, että asiaan palataan vielä.

Viime päivinä olen kiinnittänyt huomiota myös moneen muuhunkin perusasiaan, joista ajoittain myönnän lipsuvani. Tiedän tämän olevan huono juttu: En ole aina tarpeeksi johdonmukainen. Mutta nyt olen pitänyt tiukasti yhtenäistä linjaa: Esimerkiksi heinäverkolle ei ole mitään asiaa, jos olen esim. täyttämässä sitä. Myöskään minun ilmatilaani ei ole mitään asiaa ilman lupaa. Sen sijaan minulla on oikeus aina siirtyä sinne, jos haluan. Yksi juttu on myös harjoiteltu ihan uusiksi - herkusta luopuminen. Salamasta pääsi tulemaan jossain kohtaa todella röyhkeä ja se meinasi hampaat irvessä napata aina herkun kädestä. Nyt se osaa hienosti kääntää pään sivulle (toim. huom. vain oikealle! :D) ja ottaa kohteliaasti porkkananpalan kädestä. Pitääkin huvin ja urheilun vuoksi videoida tämä joku kerta.

Tänään jo pimeyden vallitessa päätin, että on aika tehdä ihan iisejä talutusharjoituksia kentällä. Itse en pidä pimeästä ja koitan siksi aina välttää hevosten liikutusta pimeän aikaan. Tästä huolimatta varsalle suitset ja liina ja soitellen sotaan - mikä on tämän päivän boogie?

Salama oli aika pro. Ei lainkaan nimensä veroinen, kuten ikävä kyllä viime päivinä on ollut. Se tulla puksutti perässä kuin vanha tuntiruuna. Hiljaa ja kovaa, miten nyt pyysin.

Ensin ihan tavallisia väistätys- ja peruutusjuttuja. Ne sujuivat Salamalle hyvin pienellä paineella, mikä oli suuri positivinen yllätys. Ohitusyrityksestä seurasi aina muutaman askeleen pakitus. Kulkipa tuo molempiin suuntiin ympyrällä käynnissä ja jopa pukittamatta, aika hienoa! Juoksutus on nimittäin tähän asti ollut sille yhtä kuin pukkinappi. Kentällä nähtiin vain yksi loikkayritys: Salama bongasi kentältä Olivia-koiran ja yritti singahtaa sitä kohti. Ikävä kyllä tällaisista loikista joutuu peruuttamaan pitkän tovin. Ruuna oivalsi tehneensä väärin ja peruutti kiltisti ilman ylimääräisiä tuhahduksia. Taannoin tällä viikolla pistin sen samankaltaisessa tilanteessa peruuttamaan ja yrittipä tyyppi hypätä pystyyn ja poistua paikalta - tästä syystä varustauduin nytkin leikkiin suitsilla ja pitkällä liinalla. Oma ranteeni ei tällä hetkellä kestä suurta voimankäyttöä, on edelleen vähän poissa pelistä.

Lopuksi tehtiin Se Juttu. Käveltiin nimittäin pimeän pihan ympäri. Kerran se pelästyi minun kengän suhahdusta, kun kompuroin, mutta rauhoittui todella nopeasti eikä tehnyt mitään ihmeempiä loikkia. Käytiin koputtelemassa terassinkaidetta ja autokatoksella ihasteltiin autoa. Ruuna oli superrohkea. Yhden loistavan kiekan jälkeen se pääsi takaisin tarhaan kera valtavien kehujen tietty. Se oli kovin tyytyväisen ja rennon oloinen. Ei hermostunut tai stressaantunut. Jee!

Eli yhteenvetona - treenissä ei ollut sinänsä mitään uutta tai ihmeellistä, mutta fiilis on silti ihan super. Välillä taas näin. Takapakkia tehtiin tuolloin reilu viikko sitten niin paljon, että nyt puuhastellaan Salkun kanssa ihan aakkosten alkupalojen parissa, kunnes rentous taas löytyy. Viimeksi näin isoja loikkia ja suurta reagointia koettiin ihan yhteiselomme alkutaipaleella, kun otettiin otettiin miehestä mittaa - silloinkin jäätiköllä liukastellen. Tällaisia nämä nuoret ovat, toiset ovat tasaisia ja toiset herkempiä ja eloisampia.

Mätsärissä syyskuussa.