Televisio tarjosi kerrankin varsinaista herkkua hevosihmisille: Eilen ykköseltä tuli melkein 1,5h pituinen dokumentti "Herkkä hevosmies". Tähtenä siinä esiintyy yhdysvaltalainen Buck Brannman, jonka elämään dokumentissa tutustuttiin.
Miehestä huokui tietynlainen kadehdittava rentous ja rauhallisuus. Samaan pakettiin oli vielä lisätty järki ja hyvä ihmistuntemus. Mies tuntui puhuvan vähän, mutta pelkkää asiaa. Hänellä oli oma systeeminsä ja hän tiesi mitä teki. Toki mukana oli ripaus amerikkalaista showta, mutta se kai kuuluu siellä päin kuvaan.
Mieleeni jäi pyörimään lause: "Hevosesi on peilikuvasi, se ei aina miellytä." Niin.
Syyllistä ei voi etsiä koskaan muualta kuin omasta itsestä. Jos hevonen ei tänään toimi, se on ihan oma vika, vaikka sillä kiukun hetkellä koko eläimen voisi lähettää kilon paloissa Siperiaan. Se voi olla oma asenteesi, fiiliksesi, ylipäätään oleminen ja toimiminen. Hevosillakin on joskus huonoja päiviä, silloin ihmisen on vain osattava pilkkoa asioita sopiviksi osioiksi ja tarjoilla onnistumisen iloa tappelemisen ja vääntämisen sijasta. Tosin, on myös reilua hevosta kohtaan pitää huoli siitä, että itsestäänselvät asiat ovat kunnossa - siis terveys, varusteet, puitteet ym. Toisaalta tulisi olla iloinen, kun kaikki sujuu kuin tanssi - silloin on syytä kehua myös itseään!
Tästä kautta rantain jäin miettimään hevosurheilua kokonaisuutena: Lännenratsastuksessa kankikuolaimet ja rissakannukset ovat arkipäivää, kouluratsastuksessa kannukset ovat pakolliset, esteradoilla näkee joskus hurjiakin kuolain- ja apuohjavirityksiä ja raveissa erilaisten härveleiden lista on lähes loputon. Useita varusteita käytetään, kun ei tiedetä tai välitetä toimia toisellakaan tapaa. Niin on vain aina tehty, kukaan ei ole halunnut kyseenalaistaa tai kokeilla muutakaan. Joskus vahingon ja erehdyksen kautta on saattanut löytyä pehmeämpi tapa ja on koettu ahaa-elämyksiä. Onneksi vaihtoehdot nostavat päätään nykyään rohkeammin - jos ei koita, ei voita. Kaikki eivät toimi kaikilla, mutta haittaako sekään, että annetaan hevosen joskus olla hevonen ja yritetään tehdä sen elämä mielekkäämmäksi?
Katsoin myös ko ohjelman ja aika taidokasta hevosenlukutaitoa. Ikävä kyllä usein vielä kuvitellaan, että hevosesta saa luotettavan kumppanin "lahjomalla" eli päädytään kiinnittämään hevosen huomio herkkuihin vaikka sen huomio pitäisi olla ihmisessä ja hänen esimerkissään ja viestinnässä.Miksi hevosen luottamus yritetään ostaa, kun se pitäisi ansaita?
VastaaPoistaHyvä pointti tuokin!
PoistaPositiivista vahvistamistakin voi käyttää väärin. Voi saada aikaan ahneen, röyhkeän ja kerjäävän hevosen, joka jyrää paikalta pois, kun herkkuja ei enää heru. Toisaalta taas hevosen luontaista uteliaisuutta ja rohkeutta voidaan lisätä "lahjomalla", kannustamalla kokeilemaan erilaisia ratkaisuja. Meillä se on ainakin tehnyt ihmeitä. Siinä sivussa tietenkin ihmisen tilaa kunnioitetaan ja "johtajaa" seurataan.
Toisaalta myös vaikkapa pyöröaitaustyöskentely ilman taitoa lukea hevosta voi saada aikaan sulkeutuneen ja pelokkaan hevosen. Kaikella on puolensa - oikein ja huolellisesti tehtynä lopputulos kumpaisessakin lienee yhtä hyvä. Pääasia, että ihminen on tyytyväinen ja tietää mitä tekee.
TV:stä katsottuna paljon jää näkemättä, mutta onneksi tuohonkin pätkään oli laitettu muutama vaikeampikin tilanne. Useinhan näytetään vain niitä loppupään onnistuneita hetkiä.
Täytyy sen verran ottaa kantaa, että herkuilla ei osteta hevosen luottamusta, mutta sitä ei myöskään "ansaita" mielestäni pyöröaitauksessakaan. :) En ole nähnyt dokumenttia (se on kyllä nauhalla), mutta suurin osa pyöröaitauskoulutuksesta perustuu negatiiviseen vahvisteeseen ja "juokse tai antaudu"-asenteeseen.
PoistaMelkein jokainen hevonen oppii ennemmin tai myöhemmin, että sen kannattaa olla ihmisille mieliksi, jotta selviää mahdollisimman vähällä. Mutta onko se vapaaehtoista? Kasvaako luottamus pakon edessä?
Itsellä on/oli sulkeutunut ja opitusti avuton hevonen, sellaista hevoseta on aivan turha viedä pyöröaitaukseen ja ruveta "ansaitsemaan" sen luottamusta ajamalla sitä takaa ja vaatimalla huomiota paineen avulla. Se oli toisaalta myös pirun helppo hevonen, pelottavan asian nähdessään se vaipui omaan maailmaansa ja pysyi siellä. Ulospäin tilanne saattoi näyttää siltä, että hevosta ei pelota, mutta todellisuudessa se oli kauhusta kankeana. Sitten jos joku asia onnistui pääsemään sen aivoihin asti ja reaktio tuli, se oli aivan yliampuva ja vaarallinen.
Positiivinen vahvistaminen namien avulla oli ainut keino, jolla sain hevosen positiivisesti kiinnostumaan minusta ja rehellisesti ulos kuplasta. Silti se saattoi alkuaikoina vetäytyä takaisin kuplaansa jos se ei heti ymmärtänyt, mitä yritin pyytää. Se on surullista, kun hevosella ei ole ollenkaan jäljellä luontaista uteliaisuutta eikä yrittämisen intoa.
Positiviinen vahvistaminen on minusta hyvä opetuskeino myös siksi, että siinä ei rangaista väärästä vastauksesta, ainoastaan vahvistetaan sitä oikeaa. Kun palkintona on pieni nami, tekeminen ja yrittäminen on hevoselle erittäin motivoivaa.
Ainakin tämä hevonen on tähän metodiin siirtymisen jälkeen alkanut tulla portille minua vastaan, hörisee ja sen mielestä on mukavaa puuhailla ihmisen kanssa. Se on alkanut sietää ja jopa pitää myös rapsutuksista.
Ja minä tyhmä alkuun kuuntelin "viisaampien" neuvoja siitä, kuinka hevoseni yrittää vaan pomottaa ja kuinka se on vaan itsepäinen, kun ei tottele. Ja kun se puri minua viimeisenä hätähuutonaan vatsakivuista, sanottiin että lyö sitä jos se yrittää uudelleen, se kuulemma vaan yrittää niskan päälle. Sille pitää näyttää kuulemma kuka määrää. Ja näin se sulkeutui entistä enemmän kuoreensa, kunnes tajusin mistä kaikessa on kyse.
Olen samaa mieltä kanssasi. Hevosten kanssa pelätään mielestäni liikaa käyttää nameja palkintona. Hevoset ovat usein varmaan vielä ahneempia kuin koirat niin ensin täytyy opettaa namista luopuminen, mutta muuten en näe syytä, miksi ei namia voisi käyttää opettamisessa. Eikös koiriakin usein kouluteta melkein pelkästää positiivisella vahvisteella? Koirista ei kyllä ole itsellä ollenkaan kokoemusta, mutta näin luulisin. :)
PoistaViittaakohan ensimmäinen anonyymi tuolla "hevosesta saa luotettavan kumppanin "lahjomalla" eli päädytään kiinnittämään hevosen huomio herkkuihin vaikka sen huomio pitäisi olla ihmisessä ja hänen esimerkissään ja viestinnässä" siihen, että nameja ei pitäisi tarvita hevosen kanssa työskentelyssä, koska hepon pitäisi luottaa niin paljon ihmiseen, ettei se pelkää mitään hänen seurassaan ja että se tekee kaiken mitä pyydetään pelkästä miellyttämisen halusta. Käsitykseni mukaan hevosia ei juurikaan motivoi miellyttämisen ilo ja kyllä ne pakoeläiminä pelkäävät, vaikka luottaisivatkin ihmiseen ja jäisivät paikalle. Namit auttavat motivoinnissa ja niiden avulla voidaan saada yhdistettyä johonkin pelottavaan asiaan mukavia kokemuksia, jolloin pelkokin katoaa. Tosiaan toinen tapa opettaa on sitten se negatiivinen vahviste. Jos miettii namujen toimivuutta niin voi itse miettiä työskentelisikö mielummin opettaja kanssa, joka kehuisi sinua vai sellaisen joka jankuttaisi samaa niin kauan kunnes tekisit sen, mitä hän haluaa. (laitoin nyt ihmisesimerkkiin nami=kehu ja paine=jankutus) Itse ainakin motivoidun kehuista. :)
Se on myös totta, että eläimen pitäisi katsoa ihmistä eikä namia, kun siltä pyydetään jotain. Mutta jos nuo asiat ovat kunnossa niin miksi ei namia voisi käyttää kouluttamisen aikana? Mua ihmetyttää kovasti se, että ihmiset eivät halua käyttää niinkin motivoivaa välinettä kuin ruoka hevosten kanssa. Olisin hyvin kiinnostunut kuulemaan kunnon syitä ja perusteluja.
Olen niin samaa mieltä!
PoistaTutkimuksethan osoittavat (saman minkä järjellä voi päätellä), että positiivisella vahvisteella eläin oppii nopeiten.
Tähän samaan teemaan löytyy pari vanhempaakin blogipostausta, mm.
http://m4rtzu.blogspot.fi/2013/06/positiivista-elamaa.html.
Niin samaa mieltä minäkin!
PoistaItse en ole mitään amerikkalaisia hevoskuiskaajia tai pyöröaitauksia enää edes muistellut sen jälkeen kun löysin Tuire Kaimion opit. :) En ymmärä, miten joku edes viitsii enää väittää vastaan, kun tosiaan kaikki tutkimustieto osoittaa, että eläin oppii parhaiten positiivisen vahvistamisen avulla. On asioita, joiden opettamisessa joudutaan käyttämään myös "Kaimio-tyylissä" negatiivista vahvistetta, mutta silloinkin pyritään mahdollisimman kevyen paineen käyttöön, ilman hevosen hätyyttämistä ja säikyttelyä.
Hassua, miten makupalojen käyttöä hevosten koulutuksessa niin helposti pidetään "lahjomisena". Koirapuolellahan on jo aikoja sitten siirrytty positiiviseen vahvistamiseen. Hevosten puolella tullaan hieman jälkijunassa! Eihän sekään mitään haittaa, vaikka eläimen huomio aluksi olisi makupalassa. Kun opittu asia alkaa sujua rutiinilla makupalan avulla, palkitsemisen määrää harvennetaan ja lopulta palkitaan vain satunnaisesti.
Anna: Ei mitään lisättävää, aamen. :)
PoistaNäin televisiottomana jää yleensä kaikki mielenkiintoiset dokkarit näkemättä. Kiitos siis vinkistä, onneksi tuo löytyy Areenasta!
VastaaPoistaJuuri eilen illalla satuin miettimään noita samoja asioita katsellessa erään suosikkini eli Klaus Hempflingin videoita...
Ole hyvä vain! :)
PoistaMinullekin jäi tuo dokumentti tosi hyvin pyörimään mielessä, ei tosin yhtä perinpohjaisesti kuin sinulla :D Etenkin ne loistavat esimerkit pidätteistä saivat minut heti kiinnittämään huomiota siihen, kuinka itse teen pidätteen. Välillä tosiaan nypin liian äkkinäisesti, jolloin hevonen jännittyy turhaan. Olipa hyödyllinen dokumentti, vaikkakin minun kohdallani noin yksinkertaisella tasolla! :)
VastaaPoista