Kyllähän se syö miestä (ja naista), kun polle on vaiva toisensa jälkeen aina vain telakalla. Siinä samassa polle kerää päähänsä paljon lisäkierroksia toipilasajan sivutuotteena. Näin hevosharrastuksen luonne muuttuu väkisin vähän erilaiseksi. On oltava todella varovainen. Varovainen siksi, ettei tulisi mitään uutta ja siksi, ettei mitään nyt vain kävisi. Jokainen vähän asiaan vihkiytynyt tietää, että rentous on se, mihin ja millä tähän pyritään ja siitä lähdetään, mutta joskus kaikki ei mene niin kuin Strömsössä.
Olen kohdannut pelon monesti vuosien varrella ja tuijottanut sitä suoraan silmiin. Sinänsä pelko on ihan terveellistä kohtuullisina annoksina. Sitä ei saa päästää isännäksi, vaan sen on pysyttävä rengin paikalla. Vuosia kamppailin yhden hevosen kanssa. Pääasiassa menestyksekkäästi, mutta se jätti kyllä jälkensä moneen asiaan. Hevostelusta tuli selviytymistä. Arki oli selviytymistarinaa: Älä tipu, älä loukkaa itseäsi tai muita, pysy hengissä. En ensin tiedostanut sitä, kunnes kerran tulin vapisevin jaloin alas ratsuni selästä hyvin menneen ratsastuksen jälkeen. Silloin tajusin sen, että tässä on jotain outoa.
Aika pian sen jälkeen löysin oman tapani selättää pelkotilat. Itselläni pieni tauko tekee hyvää - pelko tavallaan nollaantuu. Saan myös itseluottamusta siitä, kun joku toinen on mukana. On myös hyödyllistä nähdä, miten oma hevonen toimii ratsain tai ajaen muiden kanssa. Alitajunta kun helposti päättää, että tässä on jokin ongelma ja hevonen aistii sen. Mielikuvaharjoitukset ovat hyödyllisiä, ne vaikuttavat omaan toimintaan paljon. Omaa hengitystä pitää tarkkailla. Lisäksi on vain mentävä ja tehtävä, ei saa jäykistyä. Järki pitäisi silti pitää mukana, tyhmänrohkea ei saa olla.
Viime aikoina Salaman kanssa sama pelko on kolkutellut olan takaa, kun hevonen on nätisti sanottuna ollut toisinaan vähän tuhma. Lisäksi sillä on paljon ulottuvuuksia ja hyvin kevyt perä eikä se pelkää kertoa, jos joku asia ei miellytä. Pollen ulkomuoto on pettänyt jo monesti.
Eilen ja tänään erityisesti kiinnitin asiaan huomiota. Miten minä käyttäydyn, kun tulee rodeokohtaus? Kumpaa minä kehun, kun siihen on aihetta? Miksi jännitän? Miten toimin, kun yllättävä tilanne tulee? Usein, kun tapahtuu jotain yllättävää, ihmiset jakautuvat kahtia. Toiset lamaantuvat täysin ja toiset toimivat. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon ja pidän sitä toisinaan ihan hyvänä asiana.
Eilen Salama oli ratsain aika ärsyttävä. En ole nyt tarkoituksella mennyt yksin sillä lainkaan, vaan olen tilannut paikalle aina henkisen tuen. Se kyttäsi kaikkea jo kentällä, katseli tielle, jopa hyvin kaukana olevat kottikärryt veivät huomion. Kun se oli vähän parempi ja kuuliaisempi, lähdin kävelyttämään sitä pihalle. Siellä möröt vasta hyökkivätkin joka puskan takaa. Päätin, että suunta on eteen, vaikka mikä olio kävisi kimppuun. Lauleskelin ja juttelin mukavia, koitin pitää ajatukset muualla. Pari kierrosta meni erilaisia laukka-askelia ja sivuloikkia esitellen, aina samoissa kohdissa. Se on petollista, koska tiedän itse jo ne kohdat kovin hyvin. Kävelysessio lopetettiin kuitenkin vasta sitten, kun polle rentoutui edes vähän. Tosin tein sen mokan, että laitoin Salaman jäähdyttelemään jalkojaan väärään karsinaan - Salaman maailma meni uudelleen aivan palasiksi kaiken ollessa "väärin päin" vesi- ja ruokakuppeja myöten. Herkkis.
En halunnut viedä hermostunutta hevosta tarhaan, vaan harjailin ja rapsuttelin sitä perusteellisesti aikani käytävällä. Lopulta ruunakin malttoi relata ja nauttia rapsuista. Tuli hyvä fiilis.
Ohjasajo on sinänsä helppo nakki, kunhan vaan saa pidettyä pitkät ohjat sotkeutumattomina käsissä, tuntuman hyvänä, pollen oikeassa reunassa ja halutussa askellajissa. On mukavaa, että tilanne X:iä harjoiteltiin viime kevään koulutusjaksolla paljon: Jos sinulla ei olisi hajuakaan, mistä piuhasta vetää pollen lähtiessä rodeoimaan, olisi lopputulos varmasti aika katastrofi. Sinänsä siis pienet pukkilaukat eivät pelota, koska ohjissa on pituutta. Täytyy vain saada pidettyä tilaa ympärillä. Siksi ei ollutkaan erityisen hauskaa, että Salama otti tänään maksimaaliset lähtöyrityiset ahtaassa paikassa alamäkeen grillikatoksen kohdalla. Pukitti niin, että takakaviot varmasti piirsivät salamakuvion parin metrin korkeuteen. Jääviileästi vedin sen suoraksi ja jatkoin matkaa eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Seuraavalla kierroksella grillikatos oli ihan okei.
Tänään ruuna rentoutui ihan rehellisesti jo hommien äärellä. Koin siis pientä ylpeyttä, kun sain pidettyä itseni kasassa ja pään viileänä. Samaa fiilis eilen, mutta pikkasen myöhemmin.
 |
| Salama ja Iiris syksyllä 2014. |
Mitä tulee taas toipilasajan toiseen puoleen - olen edelleen kovin optimistinen paranemisen suhteen. Näin on näköjään tähtiin kirjoitettu, joten ei auta muu kuin odottaa jälleen parempia päiviä. On niillä hajonneilla hankositeillä voitettu ravikuninkuuksiakin. Aikaa se toki vaatii. Moni ei käsitä sitä, että vammoja voi tulla mille hevoselle tahansa ja milloin tahansa, vaikka kuinka oppikirjamaisesti toimisi. Olen saanut paljon neuvoja, tukea ja fiksuja viestejä, kiitos niistä. Jos haluat jakaa tuskasi, niin kommentoi toki alle tai laita sähköpostia m4rtzu@gmail.com. En pure. :)
PS. Hyvää viikonloppua!
(unohtakaa mainososuus lopusta ;))
Itse oon arka ihminen ja se heijastuu välillä hevosteluunkin. Hevoseni on kyllä rauhallinen eikä koskaan keuli tai pukita, mutta joskus se tuntuu melkein huonolta jutulta. Olen tottunut niin tasaiseen ja ongelmattomaan menoon, että kun ongelma tulee (=yleensä jokin asia mitä hevonen pelkää), niin alan pelkäämään niin paljon etten osaa oikein mitään. Mikä on hauskaa, kun aikoinani taluttelin nuoria hyppelehtiviä oreja ilman ongelmaa, mutta liian kauan "liian turvallisen" hevosen kanssa on tehnyt tehtävänsä. Kun se turvallinen hevonen muuttuukin vähemmän turvalliseksi, olen aika toimeton. Luojan kiitos apua on tarjolla, kun täysihoidossa asutaan.
VastaaPoistaJoskus pyysin toista taluttamaan hevoseni tarhaan, kun itse en uskaltanut, kun hevonen pelkäsi pihaan ilmestynyttä uutta juttua niin paljon etten ole koskaan nähnyt sen käyttäyvän niin. Pelkäsin ihan tosissani että jään sen ison hevosen alle, ja oma pelko ei hevosta ainakaan rauhoita... Onneksi tuo on ollut ainoa kerta kun en ole uskaltanut hevosta taluttaa, mutta joskus on hetki jolloin teen sen ihan sydän pamppaillen. Onneksi näitä hetkiä on harvoin. Mutta kun se tulee, se vie itseluottamusta pitemmäksi aikaa....
Se on totta mitä sanoit, että se helpottaa kun näkee jonkun toisen toimivan hevosen kanssa. Itsekin olen jo vähän oppinut miten säikkyvää hevosta talutetaan, kun näin miten se sujui toiselta. Uskon että tämän pelon takana on sekin kun olen kuullut että aikoinaan tämä hevoseni on säikähtäessään hypännyt ihmisen päälle niin että taluttaja loukkaantui pahasti. :/
Se, että pelon pystyy myöntämään, on hyvä alku. Niistä tapaturmista ja niiden peloistahan se lumipalloefekti saa alkunsa... Huonoin homma on silloin, kun hevonen aistii epävarmuuden. Silloin on hyvä, jos on apureita saatavilla! Ja hyviä ne ovat muutenkin, vaikkei tätiä niin pelottaisikaan. ;)
PoistaOlen itse tehnyt henk.koht. paljon töitä oman asenteen kanssa. Työ jatkuu vieläkin. Itsetutkistelu on työlästä ja virheiden korjaus vie aikaa. Onneksi meillä on Salaman kanssa joitain työkaluja, mitä voi käyttää hyödyksi tässä ja nyt. Muuten oltaisiin helisemässä. Se on herkkä hevonen ja vuoden parin päästä varmasti taas ihan erilainen. Sain jo palan maistaa siitä hyvästä, kilti ja luotettavasta Salamasta loppukesästä. Se reagoi niin herkästi ja isosti, kun joku mättää. Tässä tapauksessa luulen, että jalka vaivasi jo jollain tasolla syksyllä, silloinhan hermoilu ja sinkoilu alkoi pienemmässä mittakaavassa. Nyt se pöllöenergia on suurelta osin sitä, että on joutunut olemaan toimettomana pikkutarhassa.
Mitä olen tilastoja ja kokemuksia lueskellut, eniten hevosten kanssa sattuu tapaturmia arjen askareissa maastakäsin. Sinänsä metkaa, mutta sinänsä ei kyllä yhtään yllätä. Itse käytän kypärää lähes tulkoon aina myös ohjasajaessa ja taluttaessa, ainakin jos olen yksin.
Pelko on kumma juttu. Mulle tuli ihan karsee pelko Cocon kanssa. Meillä ei vaan synkannut yhteen ollenkaan. Jos olisin sen pitänyt, siitä olisi tullut pelkkää selviytymistaistelua varmaan pitkäksi aikaa. Pelosta tuli ihan irrationaalista, olin ihan kipsissä, vaikka mitään ei tapahtunut. Aikaisemmin vain tuhahtelin ihmisille, jotka pelkäsivät, nyt vasta tajuan, millaista se on.
VastaaPoistaNyt yritän pikku hiljaa taas tulla rennoksi ja rohkeaksi. Onneksi Simppa on symppis ja auttaa. On sekin toki nuori ja hiukan pomppivainenkin joskus, mutta sopivalla tasolla. Mulla ei auta se odottelu, vaan on puskettava päin ja selätettävä se pelko. Cocon kanssa en vaan kokenut sitä mielekkääksi. Onneksi se sai uuden kodin niin pian. Toivottavasti Salama salamoi hiukan vähemmän jatkossa ja onneksi sulla on apukäsiä saatavilla!
Joskus käy noin, ettei kemiat vaan kohtaa. Esim. Mulla ja Toinilla ei oikein natsannut. Kiva ja kiltti hevonen, mutta se jokin jäi uupumaan. Siihen lisäksi vielä se, että se oireili kipeää selkää ja polvia aika rajustikin loppuvaiheessa, niin polle jäi suosiolla itseltä liikuttamatta. Annin kanssa sillä synkkasi tosi hienosti.
PoistaTomppa on se, mistä tämän postauksen alussa kirjoitin. Siltä opin todellisen pelon ja sain itsesuojeluvaiston. Opin välttämään niitä tilanteita, missä se riehaantui. Tulikin melkein yllätyksenä jälkeen päin toisen hevosen kanssa, että aijaa, pellolla voi laukatakin... ;)
Salaman selässä tunnen oloni kotoisaksi, kun tunnen sen jo aika hyvin. Siellä en varsinaisesti pelkää, mutta toki alitajuisesti joudun varautumaan loikkiin, kun minä tyhmänä ennakoin niitä vakipaikkoja, missä se säpsyy. Sitä olen purkanut tehtävillä, että esim. niissä säpsykohdissa tehdään joku kiemura tai pysähdys. Välillä sen hallintalaitteisto on vähän hukassa, kun se on niin raaka vielä. Silloin on vaan selviydyttävä. :D Senkin kanssa enempi pyrin välttämään konflikteja kuin suoraan ajautumaan niihin.
Voi olla, että hankin meille ensi kesäksi kesähepan. Saa nähdä. Sellainen ajatus on kypsynyt mielessä. Se olisi sellainen luottopolle, jonka voi laittaa vaikka junaradalle pitämään lasten synttärikutsuja ilmapallot korvista roikkuen.
Tämä ei nyt liity aiheeseen, mutta ihmettelen usein, että miten ennätät päivittää blogia näin usein! Sulla on vuorotyö ja hevosia omassa pihassa, niin en ymmärrä miten voi olla aikaa päivittää joka päivä. Lukijalle se siis toki on tosi kiva asia, kun blogissa on aina tuoretta (ja mielenkiintoista!) luettavaa. Vinkkejä siis otetaan vastaan, miten aikaa ja inspiraatiota voikaan riittää noin paljon! ;)
VastaaPoistaHeh. :D Pyrin elämään tiukassa kurissa ja nuhteessa eli asiat tehdään kotona ripeästi, mutta sopivan huolellisesti. En turhia aikaile oikein missään arjen askareissa, puoliksi suunniteltu on hyvin tehty. Tallissa hommat toimii omalla painollaan ja kotona siivoilen vähän joka päivä, niin ei pääse syntymään kauheaa katastrofia sielläkään. Tällä hetkellä asustan yksin isännän ollessa valloittamassa maailmaa. Siinä samassa kun puulämmitteinen sauna ja takka lämpiää, jauhelihat tirisevät pannulla ja blogiluonnos syntyy ihan siinä sivussa. ;)
PoistaMitä taas tulee tekstin tuottamiseen, niin se on sujunut aina minulta luontevasti ja ripeästi. Väkisin vääntämällä ei tule mitään ja joskus on sanat vähissä. Silloin ei auta muu kuin napsia kuvia ja katsella maisemia. Kun saan kirjoitusidean, laitan sen muistiin tai yleensä kirjoitan sen heti puhtaaksi, kun se on mahdollista. Ja mitä näihin blogihommeleihin tulee, älypuhelin on kätevä peli. Välillä tosin laitan senkin nukkumaan enkä kajoa nettijuttuihin ollenkaan.
Vuorotöissä on se hyvä puoli, että välillä on ruhtinaallisia vapaita silloin, kun muut paiskivat töitä. Antaa ihan omia vapauksia sekin. ;) Mutta joka tapauksessa, tällä hetkellä en jaksa harrastaa mitään muuta. Ehkä sitten kesällä taas.
Olen todella pitkän linjan hevosharrastaja, interheppojakin ratsastanut. Tämä ratsastaminen on ihme juttu...ennen menin aina oreilla, nyt pieniä lapsia ja hevoset kotona. 8-vuotta nuoria hevosia, liikkuvia ja nuoria olen hankkinut, koska budjetti ei riitä valmiisiin superhevosiin.
VastaaPoistaEn olisi ikinä uskonut, kuinka vaikea projekti on helikopteripuoliveriseni, vain se että näin sen jossain vaiheessa passaavan kentällä hienosti, sai jatkamaan. Kuitenkin JOKA VIIKKO ajattelin myyväni sen, kun se vielä viskaisi selästä. Olen tehnyt hepan kanssa lukemattomat tuntimäärät työtä, turvaliivipäällä pakon edessä selkään kivuten. Nyt meillä on yhteys, luotan siihen ja rakastan sen silmien sanomaa. Tiedätte= ikiaikainen sanomaton yhteys.
Toisaalta rakastin ja luotin pipolaisonnipoikalaiseen suokkiini kaikissa tilanteissa, se on ollut aina. Mutta nyt se on muuttunut, ehkä siksi, etten ole antanut sille sydäntäni. Se on vaikea ja sählä, ei ota neidistä selvää. Tämä on niin vaikeaa... Tuntuu, että sen kanssa pitäisi touhuta kahdestaan jossain muualla, jotain muuta että se yhteinen KIVA löytyisi. Itse ajattelen kiva ja se välittyy hevoseenkin.Ne on niin viisaita.
Väitän, että minulla ja Salamalla on aika hyvä suhde. Se tuntuu paranevan koko ajan. Se lähtee aina mielellään hommiin ja tykkää puuhastella kaikenlaista, vaikka sätky ja säikky onkin. Se on ehkä osa sitä ehkä pysyvästi, mutta osa ainakin iän myötä tasoittuu. Ehkä. Luulen, että ystäväni olisi ampunut sen jo 600 kertaa tämän kolmen vuoden taipaleen aikana, mutta joku juttu siinä eläimessä vain kannustaa jatkamaan. Siinä on sitä jotain - kuten sen esittelysivullakin lukee, se on varmasti jonkun muun painajainen, mutta minun henkireikäni. Sen kanssa puuhatessa ei murehdita vanhempien vaikeita eroriitoja tai työmurheita. Sen kanssa tartutaan hetkeen. Hiljainen ja sanaton, mutta sitäkin tehokkaampi opettaja.
PoistaTiedän niin mitä tarkoitat, kun kirjoitat suokistasi. Koin Tonen kanssa saman syksyllä. Alku oli lupaava, mutta kun havaitsin ekat ongelmat, löin jotenkin suojamuurin kiinni ja yritin olla syvästi kiintymättä hevoseen. Alitajunnassa tiesin, ettei tämä pääty hyvin. Yritin kyllä toisin, mutta ihmeisiin ei kukaan pysty. Lopputulos oli ehkä parempi näin. Jos hevonen olisi ollut terve, olisi kaikki varmasti ihan hyvin ja meillä saattaisi synkata ihan hyvin.
Ainakin mää päivä toisensa jälkeen ihmettelen miten jaksat / haluat jatkaa aina vaan tuon murheen kryynin kanssa. Arvostan niin paljon mutkattomia hevosia, että jäisi itseltäni tekemättä. Tai sitten pitäisi olla todella rakastunut.
PoistaHih, sehän on nykyään tosi kiltti!! :D
PoistaMulla hevonen vuokralla joka ei oikein kunnioita ihmistä.. Kun menee karsinaan tulee vaan päin ja jyrää ulos sieltä, juoksuttaessa saattaa yht äkkiä lähteä vetämään johonkin suuntaan, ei anna tarhassa kiinni, yrittää potkia (tarhassa hakiessa, juoksuttaessa) ja tarhassa ei hyväksy kunnolla mitään jos tekee esim. tänään putsasin silmästä karvat pois, niin hevonen kävi päälle otti olkapäästä kiinni ja heitti maahan.. Vinkkejä mitä tehdä..?
VastaaPoistaAuts, kuulostaa siltä, että polle on joko oppinut välttämään asioita pahimmalla mahdollisella tavalla (hyökkimällä, potkimalla, puremalla), on opettamaton (= kuriton) tai pahimmassa tapauksessa kipeä jostain. Joka tapauksessa jokin on mennyt pieleen, kun se käy ihmiseen kiinni. Niin ei saisi koskaan tapahtua: Sellaisesta pitäisi välittömästi antaa palaute. Suomeksi siis tehdä hyvin selväksi, että päälle ei käydä, missään muodossa, ikinä.
PoistaTuossa tapauksessa ottaisin jonkun perinteisen maastakäsittelyopen mukaan kuvioihin, edes kerran pari. Kun viisaampi on paikalla, näkee hän sivusta, missä menee vikaan ja osaa korjata ongelman usein nopeastikin. Usein tällaisissa on kyse ihan väärinkäsityksestä: Ihminen voi "käydä kiinni" liian suurella paineella tai esittää ristiriitaisia apuja. Been there, done that - vasta Salama oli eka, joka sanoi, ettei se käy. Tallissa on kuitenkin ollut nuoria ja vihreitä aiemminkin, joille on juoksutuksen, ratsastuksen ja arjen askareet näytetty. Meillähän oli iso ongelma juoksutushommissa alkuun, kun seisoin millin pari jarruttavasti sen "edessä" ja pyysin samalla eteen. Rodeohan siitä tuli ja silloin ikävä kyllä ihmistä päin, koska avut olivat sellaiset.. Tämä(kin) ongelma korjattiin viime keväänä Salaman ohjasajoleirillä, jossa lähinnä minua opetettiin ja heppa sai näyttää, miten toimiva osaa olla. :)
Eipä sillä, se on yksi vaikeimpia hevosia juoksuttaa edelleen, mitä meillä koskaan on ollut. Spesiaali muutenkin, mutta se on sen ansainnut. ;)
Hei, kirjoitit tuolla ylempänä johonkin kommenttiin jotain sen suuntaista että ajattelit Salaman "sinkoilun ja säpsyilyn" olevan yhteydessä kipeään jalkaan, jaksaisitko kertoa tästä enemmän? Meinaan kyseinen lause osu ja upposi omaan hevoseeni kuin veitsi voihin. Kiinnostaisi siis kuulla, tarkoititko että sen käytös jotenkin muuttui erilaiseksi ja myöhemmin ymmärsit sen johtuneen jalasta? Ja miten käytös muuttui? Koetko että se on ollut siitä asti samanlaista vai onko siinä eroja? Kiitos jos jaksat vastata! -Anne-
VastaaPoistaSalama oli juuri löytänyt eteenpäinmenemisen riemun ja oli reipas ja kiva ratsastaa, tosin toki kovin vihreä vielä syksyllä. Silloin toisella ratsastustunnilla harjoiteltiin laukannostoja ja hevonen oli mielestäni vähän outo silloin ekaa kertaa. Erityisesti oikeaan ja pukittikin ihan hulluna siihen kierrokseen, kun piti laukata. Sanoin kaverilleni tunnin jälkeen, ettei tämä voi olla ok. Päällepäin ei näkynyt mitään missään. Jalat kylmäsin joka liikutuksen jälkeen, paitsi ihan kevyimpien kävelyjen.
PoistaSitten tuli syksyn sateet ja kerran maastolenkillä Salama teki monenlaisia loikkia joka suuntaan. Pari kertaa etujalat liukuivat vastakkaisiin suuntiin, sillon varmuuden vuoksi kävelinkin vierestä loppumatkan, kun pohja oli huono. Taisin silloin sanoa ruunalle, et varo nyt, menee loputkin jalat... (miten oikeassa olinkaan?!)
Tämän jälkeen tuli pieni paussi, kun hevosilla oli rokotusloma. Tämän jälkeen kun pikkuhiljaa palattiin töihin, oli hevoselta kadonnut laukka. Kyllä se askeleen pari nosti, kun pyytämällä pyysi, mutta huolestuin toki. Liikkui hyvin ja letkeästi ravissa, mutta välillä kompuroi etujaloilla. Viimeinen niitti oli ratsuttajan kanssa, kun katselin vierestä ja mietin, että onpa se haluton tänään. Liikkui tosin ihan ok. Ekan laukan jälkeen ontui käynnissäkin.
Siitä pari päivää ja jalka oli limppu. Sitten mentiinkin klinikalle ja diagnoosi saatiin. Jalka oli siinä kohtaa kosketusarka ja siinä oli kaikki klassiset oireet.
Sitten se varsinainen vastaus kysymykseesi: Myös ruunan luonne ja ilme muuttui. Ainahan se on säpsy ja säikky ollut, mutta se lisääntyi huimasti. Käytös oli sellaista panikoivaa, saattoi olla ensin okei ja sitten juoksi alta pois. Eläinlääkärin tarkastuksessakin se on lompsinut yleensä ihan nätisti, mutta tuolloin pomppi vähän joka suuntaan. Kesällä oli ihanan rento ja lunki, menin tällä ilman satulaa pelkällä riimulla ympäri pihaa...
Se säikkyminen oli erilaista kuin tämä "hui, onpas hauskaa lähteä retkelle"-säpsyily. En osaa sen enempää selittää sitä.