Aika ennen Salamaa ja Dukea

Tänään pysähdyin jälleen muistelemaan menneitä. Lähinnä oman tallini alkuaikoja, jotka ovat piirtyneet mieleni sopukoihin ikimuistoisina hetkinä. Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee, mutta jos tämän kerran.

Tallini valmistui keväällä 2008. Tarkalleen ottaen ensimmäinen hevonen käveli ovesta sisään 31.5.2008. Se hevonen oli Tom, Iso Valkoinen. Se jäähdytteli jo harrastekisaheppauraansa nivelrikon vuoksi. Sen ekaksi ponikaveriksi tuli lainaan yli 30-vuotias russponitamma, joka ihastui kovin Isoon Valkoiseen. Mutta kukapa ei, Tom oli varsinainen sydäntenmurskaaja. Välilä kirjaimellisestikin. Sittemmin seuraponit vaihtuivat jokusen kerran. Donna oli koko ajan myynnissä ja Ruusunen oli ylläpidossa.

WM-t. Donna. Seuraponi osa 3.

Welsh-neito Ruusunen. Oikea prinsessaponi.

Ruusunen 3v.

Lainassa olleista seuraponeista pidin erityisesti Ruususesta. Ihana pieni taskuarabi, jossa oli ruutia ja kykyä vaikka muille jakaa. Toisaalta se oli taas kovin kiltti. Ruusunen tykkäsi hypätä ja kävikin meillä ollessaan ekat pienet estekisansa. Ponineito lähti sittemmin takaisin kasvattajansa luo, kun Hennu tuli taloon marraskuussa 2009. Kaipasin toista ratsua Tompan rinnalle ja sattumalta löytynyt pieni ruskea merkitön lv-tamma oli just se juttu, mikä siinä tilanteessa tuntui oikealta.

Keväällä 2010.

Hennu oli kuitenkin nappiostos. Todellinen hevosystävä, jonka kanssa harrastaminen oli kivaa, mukavaa ja aika turvallistakin. Vauhti ei pelottanut, koska hevonen oli kaikessa räjähtävyydessään kovin luotettava. Ai niin, aika tosiaan kultaa muistot - se pahuksen tamma ryösti. Ja sen se osasi: Kerran se vei allekirjoittanutta maastossa useamman kilometrin täyttä laukkaa. Lopulta se pysähtyi lentokentän aitaan. Sen jälkeen maastossa käytettiin aina vähintään gramaaneja hätäjarruna.

Tomppa pyrkimässä paremmille apajille.

Koulukisoja harrasteltiin joskus ja jouluna.

Ekaan kahteen vuoteen meillä ei ollut kenttää. Se tarkoitti maastoilua. En ole koskaan ollut mikään himomaastoilija, mutta lähiseudulta löytyi kivoja hiekkakuoppia ja metsäpolkuja, joissa koulutreeni onnistui hätätapauksessa ihan hyvin. Tompan eteenpäinpyrkimys parani pakkomaastoilun myötä ja se oli lopulta kouluaitojenkin sisällä aika pitelemätön.

Uskomatonta kyllä, Tomppa oli kovin maastovarma peli. Liikenteen pahuudet sitä eivät hetkauttaneet suuntaan tai toiseen, mutta päin lentävät perhoset ja oma varjo olivat sille kova pala purtavaksi. Muistan kerran olleeni tiellä rinnakkain sen, rekan ja peräkärryllisen auton kanssa ja toivoin, ettei mistään kimpoaisi perhosta tai pikkulintua siihen hätään.

Kenttä valmistui sopivasti heinäkuun alussa 2010. Treeni-intoa piisasi, nimittäin jopa Tompan kanget kaivettiin esiin He A-luokat mielessä.

Tompan terveys ei kuitenkaan riittänyt enää vaativampaan treeniin ja syksyllä 2010 käytiinkin viimeiset yhteiset kisat. Tein silloin päätöksen, että nivelrikkoa ei enää meillä hoideta kuin poikkeustapauksissa - sen verran tuskallinen oli Tompan viimeinen syksy. Sille syksy oli pahinta aikaa, mutta kivut helpottivat pakkasten myötä. Keväällä se oli taas kuin uudestisyntynyt, mieli virkistyi aina melkein 10 vuotta.

Tuolta ajalta muistan sen, miten kävin itseni kanssa keskustelua siitä, mitä ratsastusharrastukselta haluan. Halusin treenata, valmentautua ja kisata. Hevoskalusto ei riittänyt siihen opiskelujenkin ollessa vielä kesken. Lopulta, kun kisoisssa ei käyty enää harvasen viikonloppu, huomasin oman hermorakenteen heikkouden olevan laatua täti. Kun rutiini jäi pois, jännitti jopa 30cm ristikkoluokkaan osallistuminen tauon jälkeen.

Olen aina kiintynyt hevosiini vähän jopa liikaa. En osaa ajatella niitä välineinä, enkä osaa ensinnäkään myydä niitä pois. Kun vihdoin osasin sanoa tämän ääneen, ymmärsin tästä tulleen elämäntapa. Jossain kohtaa kilpaileminen jäi ja hevosista tuli enemmän ystäviä. Prioriteetit vaihtoivat siis paikkaa, mutta onnekseni niin kävi. Kiitän suuresti ensimmäistä omaa hevostani Tomppaa siitä, että näin kävi. Ilman sen persoonallista luonnetta tähän päätökseen ei ehkä koskaan olisi tultu. Tomppa opetti hevosmiestaitoja enemmän kuin yksikään aiempi hevostuttavuus. Nyt Salama jatkaa samalla linjalla omaten paljon samoja piirteitä.

Vuodet ovat vierineet ja arvokasta kokemusta on tullut lisää. Pelkkää iloa tallinpito ei ole ollut, mutta onneksi aika tosiaan kultaa muistot. Vai pitäisikö harkita muistilaastaria? ;)

Tomppa sai aina temmeltää vapaana pihalla. Ikävä kyllä vanhemmiten tämä harrastus vähän paheni. ;)