Ote Ruuna Reippaan toipumispäiväkirjasta

Viime päivinä Ruuna Reippaan karvainen nahkapuku on kiristänyt taas aika paljon. On pitänyt ihan tosissaan miettiä, kumpi huonoista vaihtoehdoista on se parempi - pieni lipsuminen jäätiköllä vai pieni irtiotto pitävällä hangella? Molempia on kokeiltu vaihtelevin tuloksin olosuhteiden pakosta.

Nyt kun kenttä ja piha eivät ole enää niin jäisiä, oli aika palata sorvin ääreen eli tehdä "jotain" eli kävellä. Olen kokenut hieman huonoa omatuntoa siitä, etten ole viimeiseen viikkoon tehnyt jäätikkökelin takia Salaman kanssa oikeastaan mitään. Se on tarhannut vapaasti sen mitä saa.

Vaikka vähän villin nuorikon kanssa muuten pärjäisikin pikkasen liukkaalla pohjalla, jätti viime talven kaatuminen pienet traumat: Nyt en taluttaen jäätikölle tämän kaverin kanssa mielelläni mene. Salamamaiseen tyyliin se silloin koitti ottaa jonkinlaiset lähdöt syystä X ja lopputuloksena oltiin sitten molemmat tallinpihalla kyljellään, minä tosin puoliksi paksun 2-vuotiaan hevoseni alla. Tapahtumasta selvittiin muuten ehjin nahoin, vain Salama sai pienen haavan etupolveensa. Sen jälkeen ruuna saikin sitten hokkikengät alleen, ettei vastaavaa tapahtuisi niin helposti.

No, se plääni "tehdään jotain". Otetaanpa Ruuna Reipas naruriimuun. Se on kätevä vehje, jos polle on tuhmalla päällä. Omppuluuriin ajastin päälle vartiksi ja menoksi. Kyllä se nyt sen verran jaksaa seukata ihmisen kanssa, onhan lääkäri sitä kävelyä määrännyt. Nelivuotias hevonen ja silleen.

Pian löysin itseni tapailemasta koulurataa käynnissä taluttaen. Salama seurasi hämmästyneen terävänä perässä, ihmetellen kaikenlaisia koukeroita. Siinä sitten hymähtelin, miten tämä näyttää, kuulostaa ja on muutenkin vähän ehkä hölmöä, mutta siitä huolimatta olin iloinen kiltistä hevosestani. Sen talutuskäytös kun ei aina ole kovin priimaa.

Kiltti valppaus oli läsnä aina viimeiseen kokorataleikkaaseen asti. Sen jälkeen Ruuna Reipas meinasi, että tämä oli tässä, tepsuttele keskenäsi. Too much for me, sanoi Salama ja koitti ilmavien levade-loikkien kera hämätä omistajaansa ja poistua paikalta. Mihinkään se ei päässyt, sen sijaan edessä oli sakkokierros ja pari ärräpäätä. Ilme oli sen jälkeen kuin sitruunan nielleellä - itseasiassa molemmilla.

Se oli ehkä taas karu muistutus taas siitä, ettei nuoren - varsinkaan tämän lyhyellä keskittymiskyvyllä varustetun tyypin - kanssa saa katsoa kelloa ja suorittaa. Pitäisi lopettaa huipulla. Eri juttu sitten, kun rutiinia ja kokemusta on, hevosella siis.

Pikkujuttuhan tämä todellisuudessa on, mutta otin sen kovin itseeni. Vilpittömästi haluan kuntouttaa jalkaa ja tehdä kaiken hoito-ohjeen mukaan. Mutta ei auta, on vain joustettava ja tehtävä asioita hevosen ehdoilla. Salama vaan on sellainen. Se on hiton hyvä hevonen, kun sen saa puolelleen. Piiskalla et ole tämän kaveri, päinvastoin.

Tiedän, mitä samanikäiset ravurit ja ratsut, joilla on ikäkausikisat tavoitteena, tekevät. Niillä on jo kilsoja takana ja paljon rutiinia kaikesta. Salamallakin varmasti olisi, jos se olisi pysynyt ehjänä. Se olisi ajo-opetettu, ehkä jopa ratsutettu ammattilaisella. Mutta kun ei, niin on pakko ottaa välillä askel jos toinenkin taakse ja hinkata perusjuttujen perusjuttuja.

Mutta hei - eikös se niin ollut, että hiljaa hyvä tulee?