Käyntiä, käyntiä

Käynti on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikein askellaji ratsastaa. Siksi onkin vallan mukavaa, että tähän kohtaan tuli pakollinen useamman kuukauden kävelykuuri.

Salamalla on luonnostaan aika hyvä, puhdas käynti. Sillä on hyvä yliastunta ja se kävelee matkaavoittavasti. Tosin ratsastaessa se helposti valuu hieman kuolaimen taakse, jolloin käynti saattaa muuttua hieman jännittyneeksi. Mikä siihen sitten johtaa - no, hyvin usein se syyllinen on siellä satulan päällä. Tähän astisista hevosistani Salama on ehkä parhaimmilla liikkeillä varustettu.

Aika kiva pysähdys.

Kuten aina, teen ja pyydän liikaa. Miksei vain voi tyytyä siihen hyvään käyntiin. olla hiljaa ja antaa mennä? Viime aikoina olen palautellut mieleen vanhoja, aina yhtä toimivia oppeja: Vähemmän on enemmän eli yksi apu kerrallaan. Jos joku vieras hyppäisi nyt Salaman selkään, se toteaisi siitä jotain seuraavanlaista: "Liikkuu melko hyvässä tasapainossa, mutta hidas pohkeelle. Edestä herkkä, saisi sietää tuntuman suuhun paremmin. Eteenpäinpyrkimys saisi olla parempi."

Toki täytyy muistaa, että puhutaan hyvin raa'asta ja kokemattomasta nuoresta hevosesta, joten ihmeitä ei voi eikä pidä odottaa. Mutta nyt eletään niitä hetkiä, kun tehdään Kultimurusta kivaa ratsua.

Olen kiinnittänyt erityistä huomiota pohjeapuihin. Sama johdonmukaisuus, mitä vaadin itseltäni hevostenkäsittelyssä muutenkin, on pidettävä mielessä myös ratsailla. Hyvin usein vähän laiskan hevosen selässä jäädään kaivamaan pohkeella. Suorastaan kaivetaan itselleen kuoppa, missä sitten ollaan jumissa. Hevonen oppii äkkiä liikkumaan askeleen pari ja sen jälkeen se kaipaa taas pohkeita. Tuttu kuvio?

Salaman työmotivaatio kentällä oli alkuun kovin huono. Katan opastuksella otettiin syksyllä avuksi positiivinen vahviste. Näin kentällä pyörimisestä (jota tehdään kuitenkin aika harvoin) tuli Salaman mielestä ihan kivaa ja kannattavaa. Tällä tapaa en ollut "käynyt polettikauppaa" ennen ratsain (ellei selkäännousupalkkiota lasketa), mutta oppia ikä kaikki. Tällä systeemillä Salamasta on kuoriutunut ihan eri peli! Pikkuhiljaa herkut ovat jääneet vähemmälle, mutta naksutin-herkku-settiä käytetään toki aina, jos ja kun tarve vaatii.

Sitkeästi olen jatkanut sitä, että minä päätän askellajin. Jos se on käynti, se on käynti. En puutu vielä vauhtiin sen kummemmin. Pohje pysyy lähellä, mutta hiljaa. Vasta kun ruuna pysähtyy eli käynti loppuu, pyydän sitä eteenpäin ensin kiltisti. Jos se ei auta, pyydän pikkasen kovemmin ja jos sekään ei auta, tulee raippa mukaan peliin. Nopeasti on päästy siihen vaiheeseen, ettei jumituksia enää juuri tule, vaan käynti on rentoa ja omalla moottorilla tapahtuvaa liikkumista. Ja jos jumitus tulee, lähtee ruuna ekasta pohjeavusta liikkeelle. Kun se taas kävelee, pysyy pohje hiljaa paikoillaan.

Näitä kirjoittaessa ihan hymähdin. Takana toistakymmentä harrastusvuotta ja kirjoitan siitä, miten hankkarivammaisen kanssa kävellään puolipitkin ohjin. No, se on meillä tällä hetkellä totisinta totta ja nämä yksinkertaiset harjoitukset ovat tällä hetkellä sitä, mitä kautta täytekakkua lähdetään rakentamaan. Tämän yksilön tie on hieman pidempi, mutta väliäkös sillä. Hyvää kannattaa odottaa. ;)

Linkki videoon
PS. Loppuun vielä bonus - Dukellakin ratsastettiin tänään! Viime kerrasta onkin vierähtänyt tovi, ratsastus kun on Duken sivutoimi. Ponipoika on maailman mainioin tyyppi, sille käy kaikki, kunhan mennään eteenpäin. ;)