Hevosia muistoissani: Fanni

Fannin tarinan olen kertonut täällä blogissa jo pariin kertaan (tässä yksi versio, lisää löytyy tunnisteella Fanni), mutta muistellaan menneitä nyt vielä vähän.

Fanni eli Fadime oli hiomaton timantti. Melkein jopa liian hyvää ollakseen totta - okei, sillä oli jo tullessaan liuta ongelmia mukanaan, mutta pääpiirteissään se oli todella hyvä hevonen. Ei ehkä kedon kaunein kukkanen, mutta se liikkui hienosti. Ja se tunne, kun ensi kertaa istahdin satulaan: Tiesin, että tämä on tässä. Oikeastaan pitkälti sen tunteen pohjalta tein kaupat, koska meillä synkkasi kivasti heti. Vaikka jälleen vauhtia piisasi alkuun, tuntui tämä vielä raaka tamma tosi kivalta ja luotettavalta.

Jotain kummaa sille oli kuitenkin edellisessä elämässään tapahtunut. Se oli kiertänyt lyhyessä asiassa paikasta toiseen. Ravikilpailu-ura ei ollut ottanut tuulta siipiensä alle tamman suuren herkkyyden vuoksi. Kaulassa sillä oli imppauspannasta tulleet kammottavat arvet ja edelliselle omistajalleen tullessa se oli todella laiha. Luottavaisesti se kuitenkin suhtautui ihmisiin, mikä oli hieno asia. Se sai niin sanotusti uuden alun, mitä jatkettiin meillä pikkuhiljaa.

Fanni tuli Tomppa-ruunani seuraajaksi eli monipuoliseksi harrasteratsuksi kesäkuussa 2011. Tamman kanssa harjoiteltiin alkuun ihan perusjuttuja: Selkäännousuja ja ratsastajan kantamista kaikissa askellajeissa. Se sai työskennellä nuoren hevosen tavoin: Vähän kentällä, paljon maastossa. Fannin kanssa kaikki oli alkuun niin helppoa. Ehkä liiankin.

Fanni ja Niko, joka on 3. kertaa hevosen selässä. 

Vaikka ratsastuksellisesti Fanni ei vielä osannut ihmeitä, oli siinä sopivasti haastetta kaikille: Se toimi jopa alkeisratsuna, vaikka oli äärettömän herkkä. Kävinpä sillä pari kertaa ajamassakin, täysin ongelmitta sujui sekin. Mutta kuten aina, mikään ei ole ikuista tai virheetöntä - Fannin kohdalla terveys oli se, mikä alkoi reistailemaan ensimmäisenä. 

Ensimmäinen terveydellinen ongelma ilmeni jo parin kuukauden yhteiselon jälkeen: Oikea laukka hävisi. Tarkka jalkojen syynäys tuotti tulosta ja löysin etujalasta euron kolikon kokoisen kuuman alueen. Tässäkö se nyt oli, elämäni ensimmäinen jännevamma? Eläinlääkäri tuli ja oli eri mieltä: Taivutuksissa toinen takajalka ja ristikkäinen etujalka reagoivat ja ne piikitettiin. Homman piti olla sillä selvä, eli parin viikon päästä siitä päästäisiin takaisin hommiin, jos kontrollissa kaikki olisi hyvin.

Kontrolliaika koitti parin viikon päästä. Nyt se ontui kaikkia jalkoja. Paljon. Etujalasta löytyi kuin löytyikin se jännevamma: Hankoside revennyt yläkiinnityskohdasta 25%. Tämä tiesi alkuun muutaman kuukauden sairaslomaa. Hoidoksi ne perinteiset kävelytykset nousujohteisesti, kylmäys ja sairastarha.

Tunnollisena ihmisenä tein työtä käskettyä. Kaksi päivää sairastarhassa ja hevonen kaasuähkyssä. Sain siis lisätä hattuuni uuden sulan: Elämäni ensimmäinen ähky. Tällä kertaa se selvisi tästä, joskin ongelmavyyhti oli vasta alkamaisillaan. Seuraavaksi hoidettiinkin jo vatsahaavaa.

Hennu ja Fanni olivat parhaat kaverit.

Ymmärrettävästi sen ratsu-ura ei oikein edennyt ja oleskelu tarhassa sai kiltin Fanni-tammankin ajoittain vähän hurjaksi. Ihmiselle se ei kuitenkaan koskaan tehnyt mitään pahaa, vaan oli hyvinkin kiva ja kiltti, kuten ostoilmoituksessani olin lyhyesti ja ytimekkäästi asian ilmaissut.

Syksy 2011 olikin sille todella rankka. Lihakset tippuivat ja yleisilme oli siinä rajoilla, ollako hyvä vaiko ei. Hevoset saivat rutiininomaiset matolääkkeet joulukuun alussa ja siitä parin päivän jälkeen Fanni oli jälleen ähkyssä. Ripeä ensiapu auttoi ja tästä selvittiin jälleen kipupiikillä ja reippaalla kävelytyksellä.

Kuitenkin tästäkin huolimatta joulun tienoilla valoa näkyi tunnelin päässä: Jalat voivat paremmin ja eteenpäinpyrkimys palasi entiselleen. Tamma sai kuitenkin pääsääntöisesti vain lomailla, suurin piirtein joka toinen päivä ratsastin sillä hieman kentällä käyntiä. Ensimmäiset laukat otettiin marraskuussa ja laukka pyöri hienosti molempiin suuntiin.

Joulukorttikuvia 22.12.2011.

Joulukuussa säät suosivat ja kenttä pysyi hyvässä kunnossa lähes koko kuun. Fanni sai hieman jo urheilla, kävellä ja ravata pieniä pätkiä. Se oli todella hyvä ratsastaa, pehmeä ja kevyt. Elämä alkoi todellakin näyttämään jo hyvältä ja sisäinen toivo nostatteli päätään - ehkä me sittenkin pääsemme sinne kantakirjaukseen, joka oli aikanaan asetettu kaukaiseksi tavoitteeksi. Haaveenani oli myös astuttaa Fanni ja isäoriehdokkaatkin olivat jo valmiina.

Jouluaatto 2011 koitti vihdoin. Olin odotellut sitä hartaasti, koska aina aattoon 2011 olin ollut henkeen ja vereen jouluihminen. Rutiineihin on kuulunut aina maastolenkki aattoaamuna, mutta sillä kertaa se vaihtui kevyeksi koulutreeniksi kentällä molempien hevosteni kanssa. Ensin oli vuorossa Fanni ja toisena ratsuoppilas Sohvi. Muistan vieläkin, miten hyvä Fanni oli. Edelleen pehmeä, taipuisa ja kevyt kädelle. Jätin sen kylmäyssuojien ja loimen alle karsinaan odottelemaan ulospääsyä erittäin hyväntuulisena.

24.12.2011.

Ylläoleva kuva jäi viimeiseksi yhteiskuvaksemme. Fanni menehtyi samana päivänä - vain pari tuntia tuon ylläolevan kuvan jälkeen - suolikierteeseen, joka eteni niin nopeasti, ettei mitään ollut tehtävissä. Ei tämän pitänyt mennä näin, mutta toisaalta olen hyvin kiitollinen sille jollekin isommalle voimalle, joka antoi tämän sadun olla hetken totta. Niin monta sivua jäi meidän tarinastamme vielä kirjoittamatta...