Tulin iltatallista sisään äsken innosta hihkuen: "Arvaa mitä! Sain suihkuttaa Salaman takajalkaan haavasprayta, eikä se edes potkaissut!" Toisen osapuolen vaatimaton, hieman poissaoleva ja mitättömän määrän myötätuntoa sisältämä "jaa"-vastaus sai minut (jälleen kerran) miettimään, mikä onkaan parasta tässä harrastuksessa.
Ne ovat ne pienet arjen onnistumiset. Ruusukkeet, kisa- ja näyttelysaavutukset ovat vain kirsikoita kakun päällä, sen täyteläisen kakun sisällys on aina tärkein ja paras osuus. Sinänsä se, että jonkin arkisen ja sinänsä jopa mitättömän asian (kuten vaikka sen haavasprayn suihkuttaminen potkivan varsan jalkoihin) onnistuminen on lähinnä jopa huvittavaa, mutta kuitenkin niin palkitsevaa, kun takana on enemmän tai vähemmän epäonnistumista, jumitusta tai muita takapakkeja.
Suosittelen jokaista hevosenomistajaa kirjoittamaan paperille tai blogiinsa hevosestaan ihanan ja ehkä vähän naiivinkin ylistysvirren. Siihen on aina mukava palata niinä päivinä, kun on ihan valmis pakkaamaan hevosen traileriin viimeisen kerran ja lopettamaan koko touhun, vaikka oikeasti ne olivatkin vain hölmöjä uhkauksia. Seuraava kappale sisältää Salamahehkutuksen ja sitä seuraava sisältää saman Dukesta, hyppää yli tai lopeta lukeminen tähän, jos ja kun et pysty samaistumaan, hih. ;)
Salama on ruunauksensa jälkeen tasoittunut ja muuttunut oikeaksi (isoksi) halinalleksi. Se on oikea tuitui-halihali-mussukka, joka laukkaa aina täysillä tarhan portille kun tulen kotiin. Se ei ikinä kyllästy seurustelemaan iltatallin teon jälkeen, vaan kerjää rapsutuksia ja seuraa puuhiani tarkkaavaisesti. Olen muutenkin päässyt sen kanssa vihdoin ihan uudelle tasolle, kaikki käsittely on helpottunut pallien tiputtamisen jälkeen. Toki se on oma lapsellinen itsensä vieläkin, mutta paljon rauhallisempi. Etujalat pysyvät paremmin maassa ja taluttaessa se tulee löysällä narulla perässä - syksyllä mentiin vielä ketjunaru turvalla varsa edellä ja minä jossain siellä välissä. Mikä parasta, se on niin kaunis katsellakin. Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun jämähdän tuijottamaan sitä keittiön ikkunasta.
Duke taasen on sellainen yllättäjä, vaikka onkin tasaisen luotettava. Iltaisin harjaan senkin perusteellisesti ja rapsuttelu etujalkojen välistä on sen ehdoton lempparimuuvi. Sekin vakoilee aina iltatallin puuhia salaa kaltereidensa välistä, vaikka sellainen Salaman kanssa harrastettu lässyttely ei ole oikein Pikkumustan mieleen. Välillä tämä pieni kovis hörisee matalalla äänellään ja silloin tämä tyttö on ihan sulaa vahaa. :D Duke saa aina silloin tällöin ulkona ihan omahauskat hepulit ja silloin se yksin joko laukkailee ympäri tarhaa ja rodeoi tai sitten se leikkii kumipallolla tai jollain muulla vastaavalla. Tänään se oli kuulemma antanut vesiämpärille kyytiä, kantanut sitä siitä metallisesta kahvasta ja heitellyt menemään. :D Näitä touhuja on myös niin ihanaa katsoa.
Olen myöskin jonkin verran ehtinyt lueskelemaan jouluna ostamaani kirjaa ja oivaltanut sen myötä paljon asioita. Välillä huomaan, että olen inhimmillistänyt hevosiani liikaa. Vaikka tiedän, että yksikään hevonen ei tee ilkeyttään mitään, niin silti joskus ensimmäisenä takakavion kopsahtaessa omaan polveen sorrun ensimmäisenä syyttelemään hevosta ja sen jälkeen vasta miettimään, miksi niin kävi. Todellisuudessa olen voinut olla vain niin hölmö, että olen pelästyttänyt hevosen tahtomattani ja saattanut sen tilanteeseen, jossa sen on pakko toimia vaistojensa varassa. Näiden varsojen kanssa tällaisia tilanteita tulee jonkin verran ja koen joka päivä oppivani jotain uutta, mikä on vain hieno ja hyvä asia. Minä, Salama, Duke ja taustajoukot käymme yhdessä hienoa matkaa, jossa olemme vielä oikeastaan ihan alkutaipaleella. Rakastan sitä, enkä päivääkään vaihtaisi pois. Ihanan kliseistä, eikö? :D
 |
| Match show'ssa 9/12. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti