Kuin kaksi marjaa

En välttämättä tarvitsisi peiliä - ainakaan, jos minun pitäisi kertoa siitä, millainen aamuihminen olen. Joskus paras hevosystävä kertoo enemmän kuin lasinkappale seinässä.

Aamulla kello soi 5.20. Juuri silloin, kun uni on makeimmillaan ja kuola hilluu poskella. Painan torkkunäppäintä niin kauan, että viimein klo 5.45 on pakko tiputtaa varpaat lämpimän untuvapeiton alta seuraavalle tasolle. Hallitun kaaoksen keskeltä löytyvät tallivaatteet siirtyvät rutiininomaisesti ylle kuin itsestään.

Silmät totaalisen ristissä tepsuttelen alakertaan, kaivan pakkasesta laiskuuttani vain yhden kylmäyssuojan, laitan kahvit tippumaan ja jatkan jäykkien polvien vetristämistä kohti ulko-ovea. Välillä kainalossa on kahvikuppi tai villasukka kylmäyssuojan sijasta, mutta lopulta torstaiaamun kirpsakka asteen pakkanen otetaan vastaan yhdessä -17 asteisen jääpalapussukan kanssa, kuten alkuperäinen plääni olikin.

Tallissa on vastassa heti valmiit-mallit Toini ja Duke. Duke harvemmin nukkuu pommiin ja Toini taas ei relaa varmaan koskaan. Se on aina valmis palvelukseen.

Sitten on keskimmäinen karsina. Sieltä harvemmin klo 6 näkyy ketään. Vasta kun avaat oven, näkyy turvekasassa pientä liikettä. Ensin sieltä nousee korvakarvarehotteinen korva, sitten yksi jalka pitsisukan kera ja lopulta isomahainen pullukka, jolla on leveä läsi päässä. Turve korvista varisten se ensin piehtaroi. Sen jälkeen se miettii, kummalla jalalla nousisi. Sen jälkeen se venyttelee kuin kissa. Sitten se käy tarpeilla. Sen jälkeen se saattaa katsahtaa ovelle ja havaita herkkuautomaatin saapuneen. Toisinaan pitää vielä kerran kääntyä ja katsoa vallitsevaa sääolosuhdetta ikkunasta. Karsinan ovella on muuten aina paskakasa. Aina.

Hevosella on jo ikää lähes neljä vuotta ja ihan parisen kertaa sille on laitettu riimu päähän. Aamuisin se on kuitenkin vähän oma juttunsa: Riimu pitää osata laittaa oven yli nopeasti, tuuppimatta ja tönimättä. Salama on hiukan aamuäreä. Siis niin kuin minäkin.

Sen jälkeen atleettinen suomipoika pääsee käytävälle ketjuihin. Sielläkin venytellään taas kuin kissat konsanaan. Ja haukotellaan. Sen jälkeen putsataan kaviot oikealta alkaen. Etujaloilla pitää joka kerta suorittaa samat kuopsutusseremoniat: Sen jälkeen se nostaa itsekseen jalat yksitellen. Viimeisenä kastellaan hankkarijalka ja siihen laitetaan jääpalat 20 minuutiksi. Tässä kohtaa täytyy itse kunkin olla jämpti: 25 minuutin jälkeen ruuna poistaa suojat ihan itse.

Ruuna Reipas pääsee aina ekana ulos. Sinne tepsutellaan joko reippaasti tai ihan vaan salamannopeasti, mitä vain mökissä odottavien aamuruokien tähden. Joskus valojen ja varjojen leikki pilkkopimeässäkin saa aikaan ylimääräisiä tanssahduksia johonkin suuntaan. Toisinaan taas matkalla uloskin venytellään takajalkaa. Riippuu ihan siitä, millä jalalla muuan Sankari muutama minuutti aikaisemmin nousi. Sillä jalalla on merkitystä: Se vaikuttaa koko loppupäivään. Joskus merkittävästikin.

Tässä kohtaa osasto Aina Valmiit siirtyy ulos niin kuin mitkä tahansa normaalit hevoset. Ei vastalauseita, ei virheliikkeitä. Riimu päähän, käytävälle irti seis, kaviot katsotaan läpi ja matka jatkuu.

Itselläni matka jatkuu tämän seremonian jälkeen aamukahville. Siitä reissu jatkuu jääpalapussin kautta töihin. Sorvin ääressä klo 7 kahvikupin saa täyttää vielä pari kertaa. Joskus sitten aamupäivällä sitten toimivat jo ajatuksetkin. Iltaa kohden aktiivisuuskäyrä nousee välillä jopa mittaamattomiin lukemiin.

Vaikka viime päivinä ajatukset ovat olleet vähän mustia, löytyy ilo tähän hommaan edelleen arjesta ja niistä pienistä hetkistä, kun hevosystävä on oma itsensä. Parilla sanalla sanottuna aika ihana.