Syksy on tarjonnut hienoja ilmoja. Ja hienoja hevosia, tietty.
 |
| Ruuna Reipas. |
Salama kävi tänään metsälenkillä ilman heppakaveria. Innokkaasti se lähti matkaan, mutta jossain kohtaa pupu meni pöksyyn ja talutin lenkin loppuun, kun homma ei edennyt rapisevan pellonreunan kohdalla eteen, taakse, ylös eikä sivuillekaan. Se ihan oikeasti pelkää. Silloin ei auta komentaa, vaan kannustaa. Ero pelon ja mua-ei-just-nyt-huvita-asenteen välillä on hiuksenhieno. Salaman on saatava nyt vain paljon hyviä kokemuksia ja niitä se saa Toinin ja Duken mukana kulkiessa.
Ratsastin sillä vielä hetken kotipihalla ja se oli vallan mukava.
 |
| Lempikukkasiani: Syysasterit. |
Jäin miettimään, että kun hevonen pelkää, mitä tehdä?
Hevonen ei v*ttuile. Jos se kieltäytyy menemästä traileriin tai jumittaa maastossa, on taustalla jotain muuta kuin kettuilu ihmiselle.
Monen ensimmäinen neuvo on, että vedä turpiin sitä. Ihmisen, tuon suuren johtajan ja päällikön asemaa ei kyseenalaisteta. Raipalla persiille niin kovaa, että soi. Se kuulemma auttaa aina. Samaa mieltä olen tässä kohtaa vain siitä, että peloissaankaan ei ihmisen päälle tulla.
Hyvin usein syynä jumitteluun on epävarmuus, joka voi äityä peloksi. Pelkoa on eri asteita. Pieni epävarmuus voi olla ohitettavissa helpostikin, mutta syvemmäksi peloksi muuttunut tilanne vaatii enemmän aikaa ja vaivaa.
Tänään sain hyvän muistutuksen tästä, kuten alussa jo kerroin. Salama lähti innoissaan metsälenkille takametsään. Parin sadan metrin päässä tuli totaalistoppi. Jokin rapisi pellon ja metsän rajassa vajaan 20 metrin päässä. Tein kaikki perinteiset: Pyysin eteen, käänsin sivulle, peruutin, pysäytin, anelin ja näytin raippaakin, mutta ruunan pumppu hakkasi vain entistä kovemmin koko selän läpi. Se oli aivan kankea kauhusta ja seistä törötti siinä kaula pystyssä silmät ja sieraimet teelautasen kokoisina. Lopulta tulin alas selästä ja taluttaen homma eteni. Ojasta lähti lopulta lintu lentoon. Sellainen peto siis.
Matka jatkui taluttaen kivassa mielentilassa. Salama rentoutui pian, kun tarjolla oli rapsutuksia ja vetoapua. Sinänsä mielenkiintoista. Jos olisin pieksenyt sen pelottavassa kohdassa, olisi loppulenkki varmasti ollut todella mielenkiintoinen selästä käsin. Luottamus tuskin kasvaisi silmissä.
Toisaalta tämä on hyvä muistutus siitä, että hevosissa on eroja. Toinen on rohkeampi ja toinen varautuneempi. Tyhmiä ne kuitenkaan eivät ole. Tuntevia eläimiä, joiden pelkoja ei kannata aliarvioida.
 |
| Kiiltokuva. |
 |
| Tone paistattelemassa päivää. |
 |
| Poniini, joka on kasvattanut jo mukavan villan. |
 |
| Tämän kaverin pehva on aina valmis vastaanottamaan rapsutuksia. |
täysin samaa mieltä!
VastaaPoistauseinhan kuulee juttua, että hevonen oppii kerrasta, jos tulee selästä alas kun ei suostu menemään jonkun pelottavan kohdan ohi(jota jotkut luulevat, että se vaan "pelleilee"), eivätkä enää ikinä koskaan milloinkaan suostu menemään siitä ratsain ohi.
juteltiin aiheesta yhden hevostutun kanssa, ja itse koen, että hevosen luottamus ihmiseen kasvaa, kun se ihminen tulee selästä alas, antaa tukea ja turvaa ja ottaa lauman johdon käsiinsä pelottavissa kohdissa. jos taas se hakattaisiin siitä raipalla ohi, en koe että se luottamus siitä kasvaisi yhtään, päin vastoin.
no, meitä on moneksi! osasinkohan kirjoittaa ajatuksiani edes kunnolla sanoiksi...........
Meillä on maastolenkillä ihan alussa tuollainen kivioja, mikä on näissä blogin videoissakin näkynyt. Sen kohdalla on monen hevosen kanssa käyty keskusteluja. Ja jos hevosen kannalta ajatellaan, niin aika kettumainen se kyllä on...
PoistaPari heppaa olen taluttanut alkuun sen yli. Jossain kohtaa menty selästä käsin ja kas kummaa, oja ei ole ollut lainkaan pelottava. Toinin kanssa ajattelin ojan olevan ihan peruskauraa, mutta se teki ihan totaalistopit siihen ekalla kerralla. Aikani siinä paikan päällä sahattiin ojaa edestakaisin, ihminen edellä ja heppa perässä, kunnes se oli ihan OK. Ja tadaa, se menee siitä nyt ratsain ongelmitta... Jälleen siis se perinteinen maastakäsittely kunniaan... ;) Ko. kiltin hevosen olisi varmasti raipalla hakaten saanut siitä yli, mutta en tiedä ketä se palvelee... Raippaa saa kyllä minunkin maailmassani käyttää, pakko sanoa sekin, mutta kohtuus kaikessa.
Minäkin olen kyllä tuollaisissa tilanteissa tullut alas selästä ja taluttanut. Kukaan hevonen ei sillä ole muuttunut pahemmaksi, korkeintaan päinvastoin. Sitäpaitsi jos ratsastaja tuntee hevosen pulssin jaloillaan, voi olla aika varma että hevonen todella on aika kauhuissaan.
VastaaPoistaTämä oli vähän huono esimerkki, mutta pointti tuli ehkä silti selväksi... ;)
PoistaAnyway, kauhean usein hevosen kerrotaan kusettavan. Joo, ehkä jotkut hevoset ovat oppineet yrityksen ja erehdyksen kautta välttämättämään asiaa X tekemällä asiaa Y, mutta syy siihen niilläkin on muistissa. Se voi olla just se pelko tai sitten epämiellyttävyys, minkä ne muistavat yhdistäessään asioita yhteen. Ihminen vastaa näihin tilanteisiin harvinaisen usein raipalla tai muulla väkivallalla.
Silloin kun Jose tuli minulle ja olimme käytännössä tosi vieraita toisillemme, eikä tammalla ollut oikein itsevarmuutta maastossa se jumitti milloin minkäkin postilaatikon tai kiven eteen ja oli sitä mieltä, että matkaa ei voi jatkaa. Minä tulin aina alas selästä ja talutin hevosen sen epäilemän kohdan ohi. Aina se seurasi perässä ja kun kiipesin takaisin kyytiin matkaa jatkettiin hyvillä mielin.
VastaaPoistaKun tutustuttiin ja Jose sai rutiinia maastoiluun enemmän jäi pysähtelyt ja kyttäilyt pois. Kyllähän se joskus raipastakin toki sai, mutta en usko sen olevan mikään superkeino. Tietysti tässä on se, jos epäilee ettei pääse ratsun selkään maastossa takaisin tultuaan alas, voi olla ettei haluaisi laskeutua sitä taluttamaan...
Salamakin kuitenkin sen verran kiva nuoriherra, ettei koita paikalta poistua, niin tuosta on hyvä edetä kohti mukavaa maastokaveria. :)
Totta, Salamalla ei (tällä kertaa) ollut kiire kotiin. Sen sisäinen retkireima heräilee selvästi!! Johan se on hukassa ollutkin, syystä tai toisesta.
PoistaOlen myös törmännyt näihin hevosten pelkotiloihin maastossa. Meille on maastoiluun kehittynyt sääntö: säikähtää saa ja pysähtyä katsomaan mutta takaisin ei käännytä eikä peruutus/loikkimiskohtauksia sallita. Ensimmäisillä maastolenkeillä joidenkin herkkisten kanssa on selvää että ne säpsyy ja ihmettelee, joten mielummin teen kompromissin että saa stopata hetkeksi ja katsoa kunnolla kuin että lähtisin heti jahtaamaan eteen provosoiden taistelun. Jos kertakaikkiaan matka tyssää tulen alas ja ensin talutan mörön ohi eestaas kunnes lakkaa kiinnostamasta. Vasta useamman maastolenkin jälkeen käsken raipalla eteen jos tuntuu siltä että nuori kaipaa sen kaltaista rohkaisua jos pohje ei riitä. Mielummin siis "sammutan" pakoreaktion ja annan kierrosten tasaantua paikalla seisten ettei nuori ala aina säikähtäessään pistämään ranttaliksi(esim. tiellä kulkiessa). Tavoitteena raipaton yhteistyö joten ongelmanratkaisukykyä ja pitkää pinnaa tarvitaan. Blogiasi on mukava seurata koska täällä on paljon ajankohtaisia asioita nuoriin hevosiin liittyen ja hyvää pohdintaa. Hyviä vinkkejäkin on tullut vastaan. Mukavia maastolenkkejä :)
VastaaPoistaTiedäks, hyvin samalla tavalla toimin minäkin. Päätökset suunnasta tekee aina ratsastaja, joten kotiinpäin kääntyminen harvemmin on vaihtoehto (ikävä kyllä joskus olosuhteiden pakosta näinkin on pitänyt tehdä..), joten mieluummin hetki ihmetellään mörköä ja sitten mennään. Varsinkin Salaman kanssa, jolla on/oli vahva pakoreaktio, sen kanssa haluan aina mieluummin pysähtyä kuin lähteä täyttä pukkilaukkaa jonnekin. Sen kanssa käytänkin ihan surutta leivänpaloja rohkaisuun, kunhan palkkiota ei anna pelokkaalle suulle. Tätä on treenattu pihassa paljon tutussa ympäristössä ja siitä on ollut hyötyä. Kun turpa osuu johonkin pelottavaan, irtoaa siitä lahjus.
PoistaHiljaa hyvä tulee. Ei kaikkea kerralla siis. Salamakin on rohkaistunut lyhyessä ajassa kovin: Itseasiassa tuossa meidän viime maanantain maastovideossakin näkyy kohta, kun Salama vie Toinin tuon pelottavan kiviojan yli. Tukevat toinen toisiaan, heh. :)
Ei ole minullakaan kokemusta siitä, että hevonen oli pahemmaksi muuttunut jos ihminen taluttaa sen pelottavan asian ohi. Saattaapa jopa seuraavalla kerralla mennä ihan itse. Taavi nyt harvemmin pelkää mitään, mutta jos se jää katselemaan, niin tiedän aina, että edessä on jotain rehellisesti sen mielestä arveluttavaa. Sitten me toljotetaan ja koetan paikallistaa tämän mörön, yleensä se suostuu hetken päästä jatkamaan matkaa, kun todetaan, ettei ole vaarallista. :)
VastaaPoistaSiinä kohtaa itselläänkin aina herää joku huoli, kun matka ei jatkukaan hetken pällistelyn jälkeen. :D Pari kertaa on peuraa suurempi vastus ollut pusikossa, ne on hienoja hetkiä siellä keskellä metsää...
Poista