Vuosi 2015, se siitä

Vuosi 2015. Odotuksia tai tavoitteita ei juurikaan ollut. Onneksi.

Vuosi kääntyi uudeksi oikeaa etujalkaa potien. Lokakaan 2014 lopussa ruuna otti pari huonoa raviaskelta ja seuraavassa hetkessä se oli täysin kolmijalkainen. Se tuntui jo silloin täydeltä painajaiselta, enkä ihan tarkkaan tiennyt, mitä tuleman piti. Viikon päästä siitä selvisi, että oikean etujalan hankositeen sisähaarassa oli pieni, noin 10% vamma.

Tammikuu alkoi siis perinteisesti klinikkareissulla, kun jalan tilannetta kontrolloitiin. Pieni vamma ei ollut kahdessa kuukaudessa lähtenyt paranemaan niin kuin oli toivottu. Potilaan käytös oli myös superhuonoa: Virtaa oli aivan liikaa ja päivittäin tuli jonkinlainen riehumiskohtaus. Milloin karsinassa, milloin matkalla tarhaan. Seuraava kontrolli sovittiin maaliskuun puoliväliin. Siinä välissä yritettiin kävellä ja pitää ahne ruuna hoikkana. Molemmissa epäonnistuen, tietty. ;)

Jossain kohtaa helmikuuta poltin päreeni ja päästin hevosen tarhaamaan normaalisti. Päivittäiset sekoilut siellä täällä alkoivat verottamaan omaa jaksamista, hevosen psyykeestä puhumattakaan. Ehkä viimeinen niitti oli se, kun kävelytyssession aikana hevonen pukitteli ehkä noin 50 kertaa ja matkan pituus oli tässä kohtaa alle 200 metriä. Ei siinä, jos pukit olisivat olleet pieniä ja sieviä, mutta kun autokatokset rännit heiluivat, alkoi jo vähän jänskättämään. Samalla kerralla ruuna veti totaaliset lipat ja reväytti lapansa. Pari päivää ruuna loikki heliumpallon lailla isossa tarhassaan, kunnes elämä tasaantui.

Tuli pelätty maaliskuu. Se oli vähän niin kuin kaikki tai ei mitään: Jos vamma olisi vielä olemassa, tehtäisiin PRP-hoito. Samalla reissulla fysioterapeutti katsoi Salaman läpi, koska halusin vinkkejä täysin toispuolisen lihaksiston jumppaan. Tuossa kohtaa kävelyä oli takana melkein 6 kk ja voi sitä riemua, kun maneesin kuiduilla sai luvan kanssa ravata! Liikkeessä ruuna oli lähes puhdas, etujalka ei vaivannut lainkaan, mutta vanha tuttu eli oikea takajalka näytti vähän laiskalta alkuun. Ultrassa etujalan hankkarivaiva todettiin lähes täysin parantuneeksi! Se hämmennys oli lähes käsinkosketeltavaa. Ihan moitteitta klinikalta ei kuitenkaan poistuttu: Oikeassa etujalassan oli jännetupintulehdus ja oikeassa lavassa tosiaan se revähdys. Melkein 6kk vamman jälkeen irtosi ravilupa eli aloitettiin ravipätkät suorilla urilla pikkuhiljaa niitä lisäten.

Huhtikuu ei ehtinyt edes alkaa, kun seuraava murhe kolahti ja kovaa: Oikea takajalka oli eräänä lauantaiaamuna turvoksissa. Ihan limppu ja kosketusarka. Muistan, miten raskain hartioin kohtalooni alistuen kylmäsin sitä joka toinen tunti ja toivoin parasta varautuen pahimpaan. Oli jo käynyt selväksi, että tämän hevosen kanssa vastustaa, mutta että koko ajan ja näin rajusti, sitä en tahtonut käsittää. Johan tässä menikin liian kivasti aiemmat vuodet!

Huhtikuun rakennekuva.

Eläinlääkäri ja röntgen olivat suuntana jälleen. Syypää löytyi: Jalassa oli kuin olikin pieni haava. Niin pieni, että se näkyi kunnolla vasta hevosen ollessa kunnon päiväunilla. Toinenkin syyllinen löytyi: Tässä jalassa on kinnerpatti. En tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, mutta koska olin varautunut henkisesti jonkin sortin jännevammaan, tuntui kinnerpatti melkein lottovoitolta! Itseasiassa ihan yllätyksenä tuo ei tullut: Nokkamuodostumaa oli havaittavissa jo 2-vuotiskesällä, kun karkulaisen jalka kuvattiin ekan kerran. Onneksi nuo vertailukuvat olivat olemassa, sillä niistä nähtiin, että patti oli edennyt melko paljonkin ja oireiston perusteella oli nyt aktiivisessa vaiheessa.

Salama 4v.

Toukokuu otettiin vastaan siis odottavaisin mielin ja samalla vietettiin synttäreitä. Saatiin ravilupa ja Salama satuloitiin yhä useammin hommiin. Salaman synttäripaketista paljastuikin ihan ikioma koulusatula! Kinner lääkittiin ensi kerran (Tildren) ja vaikutuksia jäätiin odottelemaan. Pitkästä aikaa oli hyvä fiilis hevostella: Oli kevät, oli päivä päivältä vetreämpi hevonen. Pikkuhiljaa heppakin oli oma itsensä eli suht herttainen käsitellä kaikin puolin. Salama väläytteli aika ajoin niitä syitä, miksi tätä vastaiskujen tuulimyllyä vastaan on taisteltu. Ihan pieninä pätkinä kylläkin, mutta väläytteli kuitenkin.

Niitä välähdyksiä.

Kesä- ja heinäkuu otettiin rennosti. Ravipätkiä lisättiin ja ajoittain homma näytti jo varsin pätevältä. Sen tarkemmat piiperrykset kuitenkin jätettiin vielä pois, jotta kinner ei ärtyisi. Laukka olisi saatu ottaa mukaan ohjelmistoon ja otettiinkin, mutta hyvin pian kävi selväksi, että se on kintereen vuoksi tällä hetkellä vähän hankalaa, joten laukka-asian on toistaiseksi annettu vähän niin kuin olla. Maastossa suorilla urilla laukkailu on huomattavasti helpompaa ja sitä onkin sittemmin lähinnä harrastettu, mikäli nahkapuku ei kiristä liikaa.

Kesän aikana Salama keksi tuhkimoleikin. Irtokenkiä tuli viikottain ja aina etujalkoihin. Jossain kohtaa lopetin laskemisen. Oliko syynä sitten kasvupyrähdys, märkä kesä vai mikä, mutta lopputulema oli se, että heppa arkoi vasenta etujalkaa ajoittain. Konsultoin jälleen eläinlääkäriä ja saimme tietty kutsun tulla näytille.

Salama elementissään.

Elokuussa kävi sitten ilmi, että vasemman etujalan antura oli lähes olematon. Paksu pohjallinen täytteineen alle ja uuteen nousuun. Nousu olisi varmasti ollut nousujohteista, jos tuo kenkä olisi pysynyt jalassa... ;) Samalla tuo oikea kinner sai vähän lisää lääkitystä. Sen verran hyviäkin hetkiä tuohon kuuhun mahtui, että käväistiin kouluvalkussakin ekaa kertaa. Se oli hyvin jännittävää hommaa se ja reissulta saatiin paljon kotiläksyjä tehtäväksi.

Kaviokontrolli parin viikon jälkeen läpäistiin hyväksytysti ja kävelypainotteiset treenit saivat jatkua. Kavio tuntui kuitenkin hieman vaivaavan silloin tällöin, joten ruokintamuutoksen (Formula 4 Feet) lisäksi annettiin hevoselle pieni syysloma.

Uusi rehu vaikutti nopeasti, seuraavassa kengityksessä syyskuussa antura oli kasvanut hyvin takaisin. Salamalla on ainekseltaan ihan hyvät kaviot, mutta useat irtokengät olivat jättäneet väkisin jälkensä kavioihin. Silitysrautoja muistuttaviin etukavioihin vaihdettiin sivukäänteellisten sijaan varvaskäänteellinen leveä kenkä ja se onkin ollut hyvä.

Syyskuu oli osaltamme lisäksi harvinaista aikaa. Liikutin hevostani ilman ohjelappusia ja ilman niin sanottuja rajoitteita. Maastoiltiin ja pyörittiin kentällä. Tehtiin temppuja ja välillä vaan tepasteltiin metsässä narun päässä. Sellaista normaalia ihanaa arkea siis! Salama käyttäytyi hyvin ja vaikutti olevan elämäänsä ihan tyytyväinen tyyppi. Päivä päivältä muistan jälleen, miksi näistä kaikista vaikeuksista on haluttu selvitä - tämä on oikeasti tosi kiva hevonen. Ei mikään wow, mutta halutessaan ihan super.

Koska kulkeminen trailerilla oli rajoittunut koti-klinikka-koti-välille, kiikutin Salaman kerran ihan yleissivistyksen kannalta mätsäriinkin. Pientä shokkihoitoa sille, ettei vastassa ole aina samaa päämäärää!

Syyskuun lopussa olivat vuorossa rokotus ja raspaus. Tuttuun tapaan Salamalle tuli korkea kuume rokotuksesta ja se sai rauhassa huilata. Salakavalasti lokakuun aikana alkoi sitten uusin riesa: Yskä. Ensin satunnaisesti, sitten yhä useammin ja lopulta marraskuun alussa ihan räjähdysmäisesti. Sen kanssa painitaan edelleen ja vuosi tullaankin sarkastisesti päättämään samoissa aikeissa kuin tämä vuosi aloitettiinkin eli klinikkareissun merkeissä. Sitkeä on tauti, mutta on tässä muitakin ongelmia ratkottu, joten eiköhän tämäkin ajan kanssa häädetä.

Jos jotain kulunut vuosi on tiennyt, niin rahanmenoa ja pienen pientä stressiä. Viimeistään nyt tavoitteellinen treenaaminen on jäänyt taka-alalle. On menty päivä, viikko tai välillä jopa kuukausikin kerrallaan, ilman sen suurempia tavoitteita. Tai siis, tavoite on aina ollut saada hevonen kuntoon ja sen hyvinvointi on mennyt monessa mutkassa kaiken edelle.

Kuitenkin kaikesta huolimatta suurinta iloa ovat olleet ne päivät, kun pienet vastaiskut ovat saaneet kyytiä. Se on voinut olla jotain, mikä ei ole itsestäänselvää tälle hevoselle, kuten rauhallinen kävelylenkki, onnistunut maastolenkki, hyvin sujunut kengitys tai ylipäätään hyvä toimivuus tilanteessa X. Vuoden aikana hevosen sekä fyysinen että henkinen kasvu on ollut valtavaa. Jokusen päivän vaihtaisin kyllä mielelläni pois, vaaleanpunainen pilvilinna olisi paljon kivempi paikka. Onneksi yhä useammin Salama tarjoaa niitä hetkiä, jolloin todella muistan ja tiedän, miksi tätä hommaa tehdään. Toisaalta taas, osaisiko niitä hyviä hetkiä arvostaa niin paljoa, jos kaikki olisi sujunut oppikirjan tai alkuperäisen suunnitelman mukaan?

Ratsastuksellisesti Salama on edelleen ikäisiään todella paljon jäljessä. Siksi oikeastaan lopetinkin jo sen vertaamisen ikätovereihin: Meillä on oma tie ja sitä polkua nyt uutterasti kuljetaan. Me vain aloitimme sieltä vuoristoisilta jyrkiltä poluilta, vähän väärästä suunnasta siis.

En enää edes uskalla suunnitella seuraavaa vuotta, mutta pitäisikö varmuuden vuoksi kuitenkin kaivaa ne koin syömät kisahousut esiin..?