 |
| 18.4.2010 |
On vähän kettuuntunut fiilis jo valmiiksi. Ihan yleisesti ottaen siis. Ehkä se kääntyy kuitenkin tänään vahvuudeksi, kun satuloin samaan aikaan heinäpaaliin hautautuvaa ratsuani. Ratsu on muutamana viime päivänä piristynyt ihan silmissä viimeisen sulfakuurin alettua tasan viikko sitten. Yskää tai sanoisinko aivastelua on edelleen, mutta lima liikkuu ja käyntiliikuntaa on asteittain lisätty. Pääasiassa on menty takapihalle metsään ja välillä taas tien yli vähän pidemmälle. Sulfan vaikuttaessa askellaji nimeltä käynti on toisinaan unohtunut ja homma on muistuttanut taas sellaista jäniksen loikkaa suomipojan puvussa.
Tänään suuntasimme tien yli Pikkumetsälenkille. Ensimmäiset 1-2 kilometriä ovat aina vähän sellaisia hitaanpuoleisia: Ruuna jumittelee, kyttäilee, jäätyy ja jäkittää. Niitä se yrittää tänään jo heti kotipihalla, mutta napakka napautus omaan saappaaseen koulupiiskalla riittää tänään saamaan Läsipään liikkeelle. Yleensä olen kiivennyt selkään vasta parin kilsan päästä kiviojan jälkeen, koska siinä tie katkeaa ja se kohta on tällä hetkellä turvallisempaa ylittää taluttaen. Mokoman kivi-tiili-siltarumpuhöskän läpi virtaa joki, joten ojanpohja on joka kerta vähän erilainen, varsinkin tällaisena monsuunikautena.
Poikkeuksellisesti kiipeän selkään heti ylitettyämme tien, koska märkä satula ärsyttää jo valmiiksi. Vastoin odotuksiani voin pitää ohjat puolipitkinä, kun ratsu allani kulkee omatoimisesti eteenpäin. Korvat hörössä, ihan itse ja ihan ilman tekohengitystä. Se ei seilaa reunasta reunaan, vaan kävelee pyytämääni reunaa nätisi eteen. Koti ei huuda luokseen eikä turhia jumituksia tule.
Jokunen vesilätäkkö aiheuttaa tosin huolta: Ne tutkitaan huolellisesti, jonka jälkeen ne ylitetään. Kiviojalla laskeudun alas, koska virta on jälleen tehnyt tepposet tavalliselle ylityskohdalle. Ruuna hiukan potkii taakse, kun pyydän sitä ylittämään tuon vaikean kohdan, mutta lopulta se seuraa kiltisti perässä. Ihan näin paha tuo kivioja ei tällä kertaa ollut, sen äärellä on monesti ennenkin ihmetelty maailmanmenoa.
Matka jatkuu ja edelleen voin pitää ohjat löysänä. Askellaji on rento ja rehellinen käynti, vaikka matkalle osuu monta pelottavaa varjoa, joita aiemmin on kytätty sydän syrjällään. Ruuna innostuu hölkkäämään loivan mäen ylös - menköön, kun etenee kuitenkin. Tarkasti se asettelee metsäpoluilla koipensa ja katselee rentona maisemia. Sitten näkökenttään osuu iso palokärki. Se lentelee matalalla räpiköiden aina pikkasen meidän edellä, etsien sopivaa puuta nakerrettavaksi. Salaman hengitys kiihtyy ja selkä köyristyy. Voi nyt jaska, ajattelin ja yritin selittää sille, ettei tuo eliö ole lentokone tai muukaan peto, vaikka vähän erikoinen ilmestys onkin. Salama ei ole ihan varma, uskoako vaiko ei, joten metsäosuus hiihdetään linnun perässä salamamaiseen tapaan loikkien. Selvästi sitä kiinnosti se, mutta silti pelotti. En voinut kuin naureskella ja pikkasen yrittää saada ruunaa avuille. Se on niin samanlainen kaikissa eleissään kuin ensimmäinen oma hevoseni Tomppa oli!
Pikkumetsänlenkki tekee pienen lenkin metsässä, josta jatketaan sitten tuttua tietä kotiin. Jäätävän räntäsateen vuoksi ajattelin pysyä tukevasti satulassa ja se olikin ensimmäinen kerta, kun ratsastin koko kotimatkan. Pelottavasta palokärjestä selvittiin ja matka jatkui vauhdikkaassa käynnintapaisessa aina kotikonnuille saakka, mutta ilman rynnimisiä tai muita riehumisia. Se oli paljon se.
Viimeisellä suoralla kohdataan vielä muutama henkilöauto, joista Salama ei itsevarmoin elkein sano yhtään mitään. Kotiin päästään jälleen yhtenä kappaleena, rennoin ja hyvin fiiliksin. Sekin on paljon se.
Tirautin kotona onnenkyyneleet. Ihan siksi, että niinkin arkinen juttu, kuin tavallinen lyhyt maastolenkki, on meille merkittävä juttu. Myös siksi, että yhteinen tekeminen on vihdoin hauskaa myös muuallakin kuin kotipihalla omassa kuplassa. Eikä lainkaan asiaa pahenna se, että Salama on kuin Tomppa kaikin tavoin.
Tuntuu hullulta kirjoittaa näinkin simppeleistä jutuista, mutta elämä on. Elämä ei ole lainkaan itsestäänselvää, kun on tutustunut astetta erikoisempiin otuksiin. Minulle sellaisia ovat juuri Tomppa ja Salama. Muut ovat vain hevosia, yleensä kovin simppeleitä ja helppoja, siis normaaleja.
Matka jatkuu ja edelleen voin pitää ohjat löysänä. Askellaji on rento ja rehellinen käynti, vaikka matkalle osuu monta pelottavaa varjoa, joita aiemmin on kytätty sydän syrjällään. Ruuna innostuu hölkkäämään loivan mäen ylös - menköön, kun etenee kuitenkin. Tarkasti se asettelee metsäpoluilla koipensa ja katselee rentona maisemia. Sitten näkökenttään osuu iso palokärki. Se lentelee matalalla räpiköiden aina pikkasen meidän edellä, etsien sopivaa puuta nakerrettavaksi. Salaman hengitys kiihtyy ja selkä köyristyy. Voi nyt jaska, ajattelin ja yritin selittää sille, ettei tuo eliö ole lentokone tai muukaan peto, vaikka vähän erikoinen ilmestys onkin. Salama ei ole ihan varma, uskoako vaiko ei, joten metsäosuus hiihdetään linnun perässä salamamaiseen tapaan loikkien. Selvästi sitä kiinnosti se, mutta silti pelotti. En voinut kuin naureskella ja pikkasen yrittää saada ruunaa avuille. Se on niin samanlainen kaikissa eleissään kuin ensimmäinen oma hevoseni Tomppa oli!
Pikkumetsänlenkki tekee pienen lenkin metsässä, josta jatketaan sitten tuttua tietä kotiin. Jäätävän räntäsateen vuoksi ajattelin pysyä tukevasti satulassa ja se olikin ensimmäinen kerta, kun ratsastin koko kotimatkan. Pelottavasta palokärjestä selvittiin ja matka jatkui vauhdikkaassa käynnintapaisessa aina kotikonnuille saakka, mutta ilman rynnimisiä tai muita riehumisia. Se oli paljon se.
Viimeisellä suoralla kohdataan vielä muutama henkilöauto, joista Salama ei itsevarmoin elkein sano yhtään mitään. Kotiin päästään jälleen yhtenä kappaleena, rennoin ja hyvin fiiliksin. Sekin on paljon se.
Tirautin kotona onnenkyyneleet. Ihan siksi, että niinkin arkinen juttu, kuin tavallinen lyhyt maastolenkki, on meille merkittävä juttu. Myös siksi, että yhteinen tekeminen on vihdoin hauskaa myös muuallakin kuin kotipihalla omassa kuplassa. Eikä lainkaan asiaa pahenna se, että Salama on kuin Tomppa kaikin tavoin.
Tuntuu hullulta kirjoittaa näinkin simppeleistä jutuista, mutta elämä on. Elämä ei ole lainkaan itsestäänselvää, kun on tutustunut astetta erikoisempiin otuksiin. Minulle sellaisia ovat juuri Tomppa ja Salama. Muut ovat vain hevosia, yleensä kovin simppeleitä ja helppoja, siis normaaleja.
 |
| 17.12.2015 |
 |
| 2/2011 oli lunta. Ja sillon oli Tomppa. No, se oli vähän tuollainen. |
Ihana postaus :) Nää on juuri niitä asioita, jotka nuorten kanssa korostuvat entisestään. Toki saavutukset ovat saavutuksia minkä tahansa hevosen kanssa, toiselle se iso asia on laukkapiruetti ja toiselle rentoa käyntiä maastossa.. Näitä Salama-juttuja on niin hauska lukea, kun ei teilläkään turhan helppo taival ole ollut. Tsemppiä myös jatkoon, keep up the good feeling! ps. sattuiko palokärki päästämään yhtään huutoa ilmoille? :D Sillä on myös komea ääni.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! :) Salaman kanssa elämä on oikeasti tosi hauskaa, vaikkei aina ihan putkeen menekään. Saa nähdä, mitä kaikkea me tulevaisuudessa keksitään!
PoistaPalokärki suvaitsi olla hiljaa, pieni äänimerkki olisi saanut Salaman varmaan repeämään lopullisesti liitoksistaan... :D Hieno lintu kyllä läheltä nähtynä! Oli repinyt yhden kannon ihan päreiksi, paljon saa mokoma jälkeä aikaiseksi halutessaan.
Mä niin ymmärrän mistä puhut. Meillä kun ei ole toistaiseksi vielä toivoakaan päästä käppäilemään rennosti mihinkään, autojen kohtaamisesta puhumattakaan. Joskus tulee onnentirautus ihan älyttömistä jutuista, kuten siitä että elukka käyttäytyy julkisella paikalla hevosiksi. Sitten kun välillä touhuaa "normaalin hevosen" kanssa niin ihan ihmettelee, miksei tämä saa paskahalvausta jostain lumikokkareesta :D
VastaaPoistaMä olen todennut, että Salamalla todella on toivoa, sen voi nykyään taluttaa klinikan pihaan riimussa ilman rynnimisiä! Alkuun varustuksena olivat suitset kuolaimineen, ketjunaru ja liina sekä koulupiiska... Mutta auta armias, kun purat sen kopista uuteen paikkaan ja tadaa, jotakuta viedään pian kuin märkää rättiä... :D No, onneksi tuo alkujärkytys purkautuu melko nopeasti, mutta sen purkaminen saattaa pitää sisällään erilaisia kevätjuhlaliikkeitä. Vähän sellaisia, ettei huvita just sillon olla esimerkiksi selässä.
PoistaNämä spesiaalit todella ovat ihania. Mikään ei ole itsestäänselvää! :D Sen eron huomaa hyvin nyt, kun tekee Reinon ja Sampan kanssa vähän hommia. Ne vaan menee ja jos vahingossa avut ovat vähän ristiriitaiset, ne vaan menee ilman sen suurempaa numeroa. Salama sen sijaan pulttaa heti, jos ihminen on tyhmä. ;)
Tuttu tunne ne onnen kyyneleet niistä pienistä onnistumisista. Pieniä asioita jotka tuntuisivat normaalin hevosen kanssa päivän selviltä asioilta, mutta kaikkien kanssa ne ei ole itsestäänselviä. Meillä on tuon Salaman kaiman kanssa myös maastoilu erittäin haastavaa ja tiedän hyvin sen onnen tunteen niistä pienistä yksinkertaisista asioista.
VastaaPoistaTsemppiä kaimalle maastoiluharjoituksiin! :) Joskus sitkeys palkitaan... :)
PoistaOsuva teksti - viime tiistain hyppärillä kun mentiin tehtävälinja onnistuneesti vähän isompana (vika este pienenä pystynä eikä ristikkona ;)), kun tultiin reippaasti ja puhtaasti niin siinä räpyttelin pari kertaa etten ihan tirauttanut. Oli niin epätodellisen ihanaa. :)
VastaaPoistaNe hetket!! <3 Mukavaa joulun odotusta myös teille Annika & Totti! :)
Poista