Mielensäpahoittaja, osa 2

Meillä asuu mielensäpahoittaja. Siinä missä se on kovin tarkka ruuan, veden ja muiden ääntä kohden joutavien asioiden päälle, ovat myös vallitsevat sääolosuhteet sille kovin tärkeitä.

Kaveri on asunut koko lyhyen elämänsä pääasiassa pihatossa tai ainakin on ollut paljon ulkona. Nyt se on kolmatta talveaan karsinatallissa. Viime aikoina tallinovelle on aamuisin jääty ihmettelemään taivaalta tippuvia kappaleita ja ilman olomuotoa turhankin tarkasti. Kiitos, mutta ei kiitos, tuntuu Läsipää ajoittain sanovan ja vetäytyy askeleen taaemmas kohti karsinaansa, jos sateen olomuoto on turhan arktinen tai pakkasta on hieman liikaa. Omistajansa on kovin ymmällään.

Eilen klo 6 Ruuna Reipas lähti palvelukseen kohti aamuheiniä varsin reippaasti. Kaviot putsattiin, yötossut riisuttiin pois, sarvikuonoloimi puettiin ylle ja jääpalapussi aseteltiin hetkeksi oikeaan etujalkaan, kuten nyt viime aikoina on ollut tapana. Sitten ulos, reippain askelin. Tallinovella karu kylmyys (-17°C) iski jälleen vasten Läsipään turpaa. "Näin kylmä?" Hiljaisuus vallitsi. Vain pakkanen paukkui pimeässä metsässä. Pian silmänvalkuaista näkyi enemmän kuin lunta horisontissa: "Mikä tuo ääni on?" kysyi ruuna ja kasvoi puolimetriä ylemmäs.

"Se on pakkasherra, joka pian jäädyttää meidät kaikki jääpuikoiksi, jos tämä homma ei pian etene." Vastaus ei ollut mieluinen: Ekan kerran koskaan meinasi Läsipää päästä allekirjoittaneelta irti. Se veti nokan solmuun ja työhevossukuaan aina ajoittain edustaen kynti tallista tarhaan, jälleen omaan mökkiinsä.

Sinne se jäi. Syvästi järkyttyneenä, mielensä pahoittaneena. Tyhmä pakkanen.