maanantai 8. joulukuuta 2014

Miten, miksi ja diipadaapa

Ihana aurinko 7.12.2014
Hevostelu on hauska harrastus. Elämäntapa, jota usein liikaa nautittuaan se vie mennessään. Niin paljon se antaa ja niin paljon se ottaa. En tiedä onko tämä katkeraa tilitystä vai elämän inhorealismia, mutta keräsin pieniä tilastoja elämästäni kuluneen vuoden ajalta.

Omistan kolme hevosta. Tai no, yhden ponin ja kaksi hevosta. Kaksi jälkimmäistä ovat ratsuja, joista tosin toinen on kovin nuori ja siten vielä ratsutaipaleensa alkupuolella. Mutta ratsu kuitenkin. Poni on taas käyttöponiksi hankittu kääpiö. Tällä hetkellä se on tallimme ykköstykki. Shettis, jolla on paljon karvaa, mutta maailman paras asenne.


Olen tämän vuoden aikana istunut oman hevosen selässä alle 20 tuntia. Paskaa on tullut lapattua keskimäärin päivittäin tunnin verran eli tänä vuonna tähän asti noin 342 tuntia. Kaikesta huolimatta tai sen ansiosta olen tänä vuonna kuitenkin oppinut eniten uutta itsestäni ja hevosista ylipäätään. Huomaan kasvattaneeni uuden identiteetin hevosten käsittelypuolella: Se on varmempi ja sillä on enemmän työkaluja pakissaan.

Tuntien jakauma pistää kuitenkin väkisin miettimään, minkä arvoista tämä on. Joutilas ja käyttöhevonen syövät lähes yhtä paljon euroja. Eipä sillä, paskanlappaus on ihan terapeuttista ja kuuluu lajiin olennaisena osana. Oman kätensä jäljen näkee heti ja meneehän se hyötyliikunnasta. Ennen se oli sivutoimi, joka tehtiin alta pois, jotta ratsun voi satuloida karauttaakseen auringonlaskuun. Nyt jälkimmäinen on haave, joka ehkä jonain päivänä taas toteutuu. Päivien ykkösprioriteetti nykyään on putsata talli ja harjata hepat. Niin ja liikuttaa poni. Siinä ei ole mitään vastenmielistä, mutta mieli ja sielu kaipaavat niin hevosen selkään päivä toisensa jälkeen.

Toisinaan tilanne väsyttää. Toisaalta huonoille sattumuksille ei voi mitään. Mitä enemmän niitä pelkäät, sitä enemmän niitä näköjään kohtaat. Eniten tässä kombinaatiossa tällä hetkellä harmittaa Toini. Se ei vielä ole osoittanut kovinkaan suuria toipumisen merkkejä. Könkkää, mutta menee seuralaisena. Salaman tilanne ei sinänsä harmita, vaikkai ihan syvältä onkin. Tekevälle sattuu ja tämä on nyt näköjään tähtiin kirjoitettu, että klinikalla saa käydä joka toinen kuukausi. Toisaalta taas on mitä odottaa: Salaman kasvua ja kehitystä on ollut mahtavaa seurata. Jännitin kuukausia, että millainen se mahtaa olla ratsastaa. Kun pääsin sen selkään ensimmäisen kerran, tiesin olevani elämäni hevosen selässä.

Sitä seuraavaa kertaa siis odotellessa.

9.12.2012
Löytyykö lukijoista kohtalotovereita? Kerro tarinasi!

6 kommenttia:

  1. Tutulta kuulostaa... Tosin sillä erotuksella että tallista löytyy kyllä yksi käyttöhevonen jonka kanssa päästään humputtelemaan maastossa ja sitten löytyy nuori 3 v joka loukkaantui ollessaan opetuksessa pahasti. (Lautasen alueella laaja repeämä.) Harmittaa niin vietävästi! Eikä kouluttaja ota mitään vastuuta. Tuo 3 v on ollut kohta vuoden sairaslomalla, eikä paljon toivon merkkejä näy. Eläinlääkärit ovat sitä mieltä että käyttöhevosta ei tule mutta seurahevosena voisi mennä. Meillä on alkuvuodesta klinikka aika varattuna ja siellä selviää lopullinen tuomio. Oikein ahdistaa jo valmiiksi...

    Itselläni hevoset myös omassa pihassa ja yksin niitä hoidan. Välillä kyllä tuntuu että parempi olisi kun laittaisi pois ja vaihtaisi vaikka harrastusta mutta silti nuo rakkaat karvakorvat tuo sitä iloakin.
    Nämä rapakelit on itselleni sitä vaikeinta aikaa, tuntuu ettei jaksa, v*tuttaa, väsyttää mutta silti vaikka pää kainalossa hevoset tulee hoidettua viimeisen päälle.

    Jaksan silti omalla kohdallani uskoa että eiköhän tämä tästä.. Teillä on ollut todella huonoa tuuria matkassa mutta toivottavasti se vielä kääntyisi voitoksi!

    -M


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Tiedän näinä kuraisina ja pimeinä iltoina kottikärryjä kesyttäessä tuolla mudassa ja loskassa, että samassa veneessä olevia on muitakin. :)

      Ehkä tämä tästä taas. Tsemppiä teidänkin nuorelle!

      Poista
  2. Tuntuu että tämä vuosi on ollut epäonnen vuosi näissä heppajutuissa. Keväästä saakka hevoseni (2kpl) ovat olleet suurinpiirtein vuoronperään sairaslomalla. Aina sairasloman jälkeen ollaan ruvettu taas pikkuhiljaa köpöttelemään ja kun ollaan vauhtiin päästy paremmin niin sitten on tullut taas joku vastoinkäyminen (jalkavaivoja, flunssaa, kuumeilua ja kaikkea mahdollista muuta). Turhauttaa jotenkin edes ajatella näitä juttuja, vaikkei se ratsastus olekaan se pääasia, mutta jatkuva "sairaanhoitajana" oleminen ei ole ihan sitä mitä hevosen omistamiselta olen toivonut...

    Tuon toisen kanssa on yhteistä taivalta takana yli 9 vuotta jo ja sen kanssa ollaan kyllä koettu kaikenlaista ja vähän liikaakin niitä vastoinkäymisiä (pari ähkyä, jalkavaivojen takia pitkiä sairaslomia, keisarileikkaus, selkävaivat mihin syötettiin kipulääkkeitä hetken aikaa ja hierontakustannuksetkin nousivat pilviin... jne) mutta silti en vaihtaisi pois päivääkään. Vaikka tää harrastus ottaa paljon, niin kyllä tää silti antaa vielä paljon enemmän. Onneksi niitä hyviä päiviä on kuitenkin loppujen lopuksi paljon enemmän.

    Noi sun tilastot on kyllä aika karuja, mutta pian vuosi vaihtuu ja toivotaan että ensi vuonna hevosen selässä vietettyjä tunteja olisi huomattavasti enemmän. Sulla tuntuu kyllä olevan asenne kohdallaan näistä teksteistä päätellen, eikä se tietysti mitään autakkaan että jää vaan surkuttelemaan. Sillehän ei mitään voi että näiden eläinten kanssa usein sattuu ja tapahtuu eikä kaikkea voi estää. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Samaan uskon itsekin, että niitä hyviä päiviä on lopulta enemmän kuin huonoja. :)

      Tsemppiä teillekin! Onneksi pian vaihtuu vuosi ;)

      Poista
  3. Meilläkin on ollut aika synkkää. Loukkaantuminen, yksi lopetus, epämääräistä nivel/jänne/jotain oireita, sokeriherkkyyttä... Nyt on kaikkien raajojen osalta saatu puhtaat paperit (mutta oireita silti on, vaan ei kuvien ja ultran perusteella), mutta sitten selvisi, että koko porukalla on hiekkaa. Yksi sai jo ähkyn, yksi on apea, eikä anna harjata ja yhdellä on niin paljon muitakin ongelmia, että hiekkaoireet ovat jääneet huomaamatta. Vaan mitä tehdä... Ell käskee vähentää heinän määrää, kun kaikki ovat pulleita, heinät on jaettu jo nyt kuuteen osaan päivän aikana slowfeeding verkoista ja/tai betonin päältä. Lumi ja pakkanen meidät pelastaisi, mutta koska lie ovat tulossa. Ensi kesänä täytyy miettiä tarhojen pohjia uusiksi... Ell tarjoaa turpakoppia ratkaisuksi, mutta se on vähän sama kuin ihmisiä estettäisiin puhumasta, en sellaiseen halua ryhtyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun unelma muuttuu taistelutantereeksi, jossa takaiskut ovat arkea ja onnenhetket harvinaista herkkua... Voin tuntea tuskasi!

      Tsemppiä sinne! :/

      Poista