"Pieni ja pyöreä,
maailman uljain musta.
Sen katseesta välittyy viisaus
ja olemuksesta uhkuu ylpeys."
"Meille ei tule koskaan shettistä, piste."
Tuli kumminkin. Ja hyvä niin.
Syy mokomaan shettisvihaan oli se, että ensimmäinen pikkutyttönä tapaamani shettis oli ilkeä ja pahatapainen. Muistan, miten parkuen tulin sen karsinasta ulos ponin luimistellessa ja hyökkiessä päälle. Se oli oikeasti ihan kiva poni, mutta oli vuosien saatossa oppinut oikeat ilmeet ja peliliikkeet säikytelläkseen kokemattomia pikkutyttöjä.
Siinä missä Salama on lähes takuuvarma hyvän mielen lähettiläs, ei Duke jää lainkaan huonommaksi. Duken kanssa kaikki käy, kaikki onnistuu ja kaikki on aina mukavaa. Hyvin harvassa ovat ne kerrat, että on harmittanut tehdä jotain tämän ponin kanssa, vaikka itse olisikin jotain möhlinyt. Ja nekin harvat kerrat, jotka ovat piirtyneet kovalevylle eivät-niin-mairittelevina muistoina, sijoittuvat pallilliseen ajanjaksoon.
Mitä aikuinen ihminen sitten tekee shetlanninponilla? Eihän sillä voi tehdä mitään?
Sillä ei voi ratsastaa, mutta siinä se. Ponivoiman kanssa tulee tehtyä paljon sellaista, mitä ison hevosen kanssa ei edes harkitsisi. Ihan jokaisen ison hevosen huumorintajukaan ei riitä siihen kaikkeen, mitä pientä kivaa shettiksen kanssa voikaan keksiä.
Dukessa parasta on sen äly ja rohkeus. Se ajattelee ensin ja toimii vasta sitten. Se on erittäin miellyttävä ominaisuus ja haluaisin jotenkin monistaa sellaisia soluja myös Salamalle.
Duken itsevarmuus on omaa luokkaansa. Näinkin sen itse asiassa tasan ensimmäistä kertaa viime viikolla hieman huolestuneen näköisenä, kun seisoin keskellä poikien tarhaa sateenvarjo pääni päällä. Muuten Duke on aina cool. Jos jotain ei voi syödä tai maistaa, asian kanssa on vain elettävä.
Shettiksen kyky oppia uusia asioita hämmästytti minut. Se vaatiikin pientä pelisilmää, ettei kyseinen vahvuus käänny negatiiviseksi ominaisuudeksi.
Monissa lukemissani blogeissa seikkailee shetlanninponeja. Miksi sinä olet ihastunut niihin? Mikä on juuri sinun ponisi paras ominaisuus?
No mut hei, se sateenvarjohan olisi voinut syödä pieniä poneja! :D onneksi osoittautui kuitenkin vaarattomaksi.
VastaaPoistaMinullehan shettis tuli talliin niin, että kaveri kysyi haluaisinko hänen poninsa Josen seuralaiseksi ylläpitoon. Suostuin ja näin pieni kirjava pallomaha muutti meille. Popi on jo mummoponin iässä ja minusta sen luonteessa on parasta se eitä se ei vähästä hätkähdä. Harvemmin se pelkää mitään tai jännittää uusissa paikoissa, toki sen elämänkokemus varmaan myös vaikuttaa tähän. Se voi olla yksin tallissa, eikä hätäänny. Lenkillä voi tulla mikä vain moottorillinen kone vastaan, eikä se haittaa Popia. :)
Tuli Dukellekin pientä silmämunajumppaa sinä päivänä. ;)
Poistaparasta Ponissa... rohkeus ja anteeksiantavuus! Viimeisen autohäslingin jälkeen tuo ei pelännyt autoja yhtään, edes yksin ollessaan vieraassa paikassa. Poni ei vedä herneitä nenään mun pienistä virheistä, vaan pysyy itse tyynen rauhallisena. Yritteliäisyys on kanssa aikalailla kivalla mallilla! yleensäkin tuo on ensimmäinen, joka tulee tallilla vastaan, ja nauttii ihmisen seurasta
VastaaPoistaTuo on Dukessakin hienoa, että se sietää mokia ihmiseltä hyvin paljon. Se on joskus ihan toivottavaa. :)
PoistaTäälläkin entinen ponivihaaja ja nykyinen shettiksen omistaja - ja tyytyväinen sellainen! ;) Mikä Panchossa on parasta, voih, niitä asioita on niin monia... Neuroottisen isomman toverinsa rinnalle on mukava saada järkevä, kylmähermoinen poni joka toimii suhtkoht simppelisti. Aina niin avoin ja utelias silkkiturpa. Sekä oppii nopeasti! 2v kouluttamattomana tullut ori oppi viikossa talutuksen, juoksutuksen, kiinniolemisen, kavioiden nostamisen ynnämuun. Kerrasta valjaat selkään, takaa-ajoa kaksi tai kolme kertaa ja ekalla kerralla kärryillä no problemo.
VastaaPoistaMulla tulee kyllä aina olemaan vähintään yksi shettis (apua, saatan haaveilla tummasta tammasta...) aina mummovuosille asti, vaikka sitten ruohonleikkurina jos muuhun ei kykene ;)
Minäkin päätin, että meillä on aina ponille paikka. Hyvä niin, koska Duke elää ainakin 30-vuotiaaksi. ;) Ollaan sit molemmat eläkkeellä silloin, heheh.
PoistaOnni on oma selväpäinen poni. <3
Täällä moisia sisupusseja on ihan kaksin kappalein, ja itseasiassa löysin itseni juuri kotva sitten selailemasta orikuvastoja, eheeei, mielessä ei suinkaan muhi pikkuriikkinen shetuvauva ;)
VastaaPoistaMeidän lapsuuden eka oma poni oli maailman häijyin, ilkein ja juonikkain shettistamma Netta, joka viettää nykyään eläkepäiviä siskollani. Nämä osaa kyllä pikkutyttöjä höynäyttää, se on selvä. Nykyiset ponini ovat kuitenkin kilttejä ja kuuliaisia. Shettiksissä hurmaa juurikin se rohkeus ja varmuus.. Ja mitä tulee ekana mieleen sanasta valjakko? No tietenkin syötävän suloinen pikku poni komeine kieseineen :)
Oi, pieni shettisvarsa olisi aika ihku. ;)
PoistaPonilla ajaminen on kivaa. Itselläni ei ole rutiinia hevosilla ajamisesta ja se on siksi vähän jännää. Ponin vauhti on just sopiva ja eläin on muutenkin hallittavan kokoinen. Loistava valinta ajoponiksi siis!
Minäkin tahdon vielä kertoa omasta shetukastani :D Se on niin varma liikenteessä, ei pelkää mitään muita kuin rekkoja ja nekin menevät taluttaen. Ja koska ratsastus ei minua paljon kiinnosta, shettis ajomahdollisuuksineen on täydellinen vaihtoehto :) Vielä kun kärryiltä näkee eteenpäin paljon paremmin kuin ison hevosen takaa. Niin tervekin :D siinä missä isoilla polleilla on vaivaa jos jonkinmoista, ei shettiksillä mitä olen tuntenut, ole ollut vaivoja lainkaan. Ja kirsikka kakun päällä, ei shetukan kanssa ole ikinä tylsää! Milloin on mennyt aidan ali (mistä isot eivät mahdu) milloin sisustanut heinät koristeeksi pihattoon... Unohtamatta tietenkään rauhoittavaa vaikutusta pikkulapsiin :D loppuu muuten suru nopeaan kun saa taputtaa pehmeää ponin turpaa!
VastaaPoistaKieltämättä pakko kompata tätä! :)
PoistaYksi suokki ja kaksi ponia on kuitenkin ehkä paras kombinaatio. ;) Salama on hevosena aika muru, siis tykkää kaikista harjaamisista ym, se on tosi ystävällinen ja seurankipeä kaveri. Ponit käy vaan katsomassa, että onko herkkuja ja sen jälkeen jatkavat matkaa :D