Onko hevosen pakko maastoilla, osa 2

Lähes päivälleen vuosi sitten hakkasin (jälleen) päätäni seinään ja pohdin sitä, onko hevosen todella pakko maastoilla. Kyseisestä postauksesta tuli yllättäin myös yksi blogin luetuimpia kautta aikojen ja siitä syystä haluan ainakin vielä kerran palata tähän aiheeseen.

Kohde-eläimenä tuossa pohdinnassa oli nuori ruuna, jonka lyhyeen elämään oli ja on mahtunut ihan liian monta takaiskua. On tietyt normit, joita noudattaen hevosesta tulee yhteiskuntakelpoinen ratsu. Tämän kanssa ne normaalit normit ja rajapyykit saivat hyvin pitkälti jäädä, esimerkkinä vaikkapa ajo-opetus. Kun varsa oppii pienestä pitäen menemään oma turpa ekana maastoon kärryt perässä, helpottuu moni asia tulevaisuudessa kummasti, kun kärryt vaihtuvat satulaan ja ihmiseen selässä.

No, yrittänyttä ei laiteta. Voihan siitä elukasta tulla silti ihan kelpo kalu, vaikka nuoruuteen pari muttaa mahtuukin. Onni onnettomuudessa, että hevonen on pidetty ja rakas. Se myös tietää sen itse erittäin hyvin.

Kirjoitin lyhyen postaussarjan Salaman maastokoulusta, sen päätösjakson kaikkine vaiheineen löydät täältä. Syksyllä ennen flunssa-yskä-keuhkoputkentulehdus-mikäliebakteeri-hässäkkää saatiin alle muutama varsin asiallinen lenkkikerta yksin ja yhdessä. Suunnitelmissa oli maastoilla koko talvi ja nauttia toimivasta hevosesta. Kasvattaa kuntoa ja harrastella mukavasti siis.

Kappas, suunnitelma ei ihan ottanut toteutuakseen: No, kevät on jälleen täällä ja siunaus liikunnalle on olemassa. Sekään kun ei tämän hevosen kohdalla aina ole ollut itsestäänselvyys milloin minkäkin raajarikon vuoksi.

Muistan edelleen nuo viime kevään kerrat, kun oma tai jonkun muun hengenlähtö oli lähellä. En tiedostanut, miten paljon itse jännitän autoja: Vaikka vain talutin Salamaa, se aisti sen ja reagoi vastaavasti tosi isosti kaikkeen, mitä vastaan tuli. Rupesin jännittämään lisää noita tilanteita ja hengenvaarallinen oravanpyörä oli valmis.

Oli ajateltava asioita ja ratkaisuja. Oli tehtävä mielikuvaharjoituksia. Oli käveltävä tienreunaa mielikuvitusheppa vieressä ja oltava tosi cool. Jossain kohtaa mielikuvitusheppa vaihtui Salamaan, joka yhtäkkiä ei pelännytkään autoja. Ei, koska minäkään en pelännyt niitä. Sokea taluttaa rampaa-periaatteella retket tien toiselle alkoivat onnistumaan aina paremmin ja paremmin. Samalla minulle iskostui lopultakin kokonaan tajuntaan se, että tämä hevonen aistii ihmisen tunnetiloja tavallista vahvemmin.

Oli aika nöyrä fiilis, kun olin ensimmäistä kertaa tällaisessa tilanteessa koko hevostelu-urani aikana. Olinhan aiemmin maastoillut ja ratsastanut lähes millä tahansa hevosella, joka edes vähän pitää ihmistä selässään! Samalla hyvin pysäyttävää ja kun onnistumisia alkoi toistojen jälkeen tulemaan, kasvoi itsevarmuus pikkuhiljaa takaisin.

Kun tuli aikanaan aika siirtyä kotipihasta metsätielle ratsastajan kanssa, tuli Annista jälleen hyvin korvaamaton apu. Plääni on ollut vahvistaa Salaman itsevarmuutta niin, että kävelen itse ponin kanssa henkisenä tukena mukana ja otan tarvittaessa kopin, jos meno menee liian hurjaksi. Anni siis ratsastaa ja minä avustan maasta. Näin taakse on saatu jo paljon mukavia lenkkejä. Toki silloin tällöin maastoilen yksinkin, mutta kahdestaan tämä on aina mukavampaa.

Missä siis nyt mennään? Hevonen, joka vuosi sitten sai täydelliset kilarit poistuessaan postilaatikolta viisi metriä kauemmas, lähtee nykyään maastoon mielellään. Selkäännousu onnistuu nätisti vieraallakin maaperällä ja menomatka sujuu ponikaverin kanssa ilman 180 asteen käännösyrityksiä. Ruunan hermot kärähtävät vain, jos se ei saa kulkea ekana tai jos poni tulee liian lähelle. Maastoiluilme on vaihtunut sitruunan nielleestä uteliaaksi, korvat hörössä-tyypiksi. Yleisilmeeltään hevonen näyttää kovin rohkealta, vaikkakin polvet voivat vielä notkahdella milloin mistäkin syystä. Kotiinkaan ei välttämättä enää ole tulipalokiire, jos mörköjä ei tule liikaa vastaan. Eilen Salama käveli rennosti puolipitkin ohjin kotiin, ratsastaja selässä, letkan ekana. Se on paljon se.

Mitä tulee otsikon kysymykseen: Kyllähän se maastoilu onnistuessaan on aika huikeaa. Eli riski ja kaikki vaivannäkö kannattaa aina!