Uusivanhaa mottoani "mikä tahansa hevonen" on hyödynnetty nyt vähän kaikessa. Jos kaikki menee hyvin (kengät pysyvät jalassa ja apujoukot saadaan kasaan), on sunnuntaina edessä meidän eka tulikoe aiheen tiimoilta!
Kuluneella viikolla Salama on palaillut henkiseltä tauoltaan pikkuhiljaa. Tauko vähän venyi, kun allekirjoittanut toi viime viikolla karsean flunssan mukanaan vähän niin kuin matkamuistona.
Viikko sitten torstaina ja perjantaina kokosin kaikki voimani ja ohjasajoin Salaman. Varustin sen karsinassa, lähdin liikkeelle sieltä ja puuhastelin sen kanssa pihalenkillä kaikkea pientä. Lähinnä pysähdyksiä, muutama voltti ja lopuksi pari kiekkaa takametsässä. Pari askelta ihan rehellistä avotaivutustakin löytyi, kun uskalsin vähän paineistaa oikeassa kohdassa. Omat voimat olivat kuitenkin aivan loppu ja kierrokset nollissa, mutta yllättäin itse hevonen oli ihan super! Sitä ei tarvinnut lainkaan patistaa, vaan se kulki omalla moottorillaan kyttäilemättä sinne minne pitikin.
Sunnuntaina kokosin jälleen itseni ja satuloin uljaan ratsuni. Punnitsin eri vaihtoehtoja: Patistanko sitä lopuilla voimillani liikkumaan kentällä vai kestänkö muutamat vauhdikkaat iloloikat pihalenkillä? Valitsin jälkimmisen vaihtoehdon ja kentällä tehtyjen alkukäyntien jälkeen suuntasimme jälleen siis pihalle.
Pihalla Salama käyttäytyy tällä hetkellä aika kivasti: Pysyy vähän kuulolla, mutta ei ole niin nihkeä kuin kentällä tai niin hallitsematon kuin maastossa. Harmikseni pihalenkki on aika kovapohjainen, joten käyntiä kummempaa siinä ei voi harrastaa. Vastoin ennakko-odotuksiani se teki vain yhdet kipakat iloloikat nähtyään ikkunasta peilikuvansa, mutta muuten keskittyi olennaiseen.
Ja niin minä ratsastin ja ratsukkona me niin tapailimme valssin askelia. Pystyin vaikuttamaan hevoseen ihan eri tavoin kuin koskaan ennen: Koska eteenpäinpyrkimystä oli, pystyin säätelemään vähän käyntiä. Askeleenlyhennyksiä, pidennyksiä, pidemmällä ja lyhyemmällä kaulalla. Loivaa kiemuraa pitkin ja poikin. Pari väistöäskelta, jotka tosin todettiin tälle hevoselle edelleen todella vaikeiksi ja kerättyjen vammojen laatu huomioiden, en lainkaan ihmettele miksi. Salamalle sattui joko tosi hyvä päivä tai sitten osasin pyytää nätisti, mutta kertaakaan se ei pultannut, vaikka pyysinkin vähän uutta ja vaikeaa asiaa. Sille on tällä hetkellä tarpeeksi vaikeaa edes ajatella takajalkoja alle, se kun tuppaa helposti jättämään ne käynnissä taakse. Fiilis tästä treenistä oli aivan super!
Loppukäyntien aikana metsässä Salama sai kerrankin vapauden valita, minne mennä. Vastoin yleistä ennakko-odotusta, se lähtikin kiipeämään kukkulaa ylöspäin eli täysin päinvastaiseen suuntaan kuin koti. Sekin on pieni ihme!
 |
| Naapurikarsinasta löytyy aina paremmat eväät. |
Kotona tehtiin vielä pieni treeni: Juostiin (vauhdikkaasti) kolmiouraa ja seisoskeltiin sievästi maapuomin vieressä. Jos Salama mahtuu mukaan, pääsee se vielä tässä kuussa yleissivistävälle mätsärireissulle mukaan ihan huvin ja urheilun vuoksi.
 |
| Näin sievä oli 2-vuotias Salama. |
En tiedä onko se mielen heikkoutta vai vahvuutta, mutta tämänpäiväinen ratsastus kokonaisuutena toi silmiini onnenkyyneleet. Sitä tunnetta on vaikea sanoin kuvailla!
Olen viime päivinä käynyt täältä sinun blogista hakemassa vertaistukea, kun tuntuu, että joku vaihtoi minun kiltin ja laiskan, lehmänhermoisen nelivuotiaan ja toi tilalle... No Salaman. Vilma on kyllä päässyt puskittumaan aika pahasti sen loukkaantumisen jälkeen, ja sitä on hillottu pumpulihauteessa hyvä tovi. Ja no, nyt kun Nestori lähti, pitää olla maastomopo jos joskus huvittaa maastoon lähteä, ja sitten yksi päivä huvitti. Vilmaa ei niinkään. :D En olisi ikinä uskonut, että tuo pieni punkero mataline jalkoineen edes pystyy nakkelemaan sellaisia loikkia, mutta tuli kyllä isosti kiiteltyä satulavalintaa - kun mielessä kävi lähteä peltoköpöttelylle ilman satulaa, kun eihän Vilma... Jessus sentään. Noooo, ei siinä, ajattelin sitten, että kun hengissä selvittiin ja mentiin vähän raviakin sen kaiken pukkiloikan välissä, niin otetaanhan nyt uusiksi sen verran ainakin, että alkaa homma toimia. Toinen kerta olikin jo paljon parempi, vain kahdet loikkakilarit ja paljon rennompi ratsu. Ja kolmas kerta, se piti sisällään tähän asti pahimmat kilarit, ihan järjettömät loikkasarjat ja komeita korkeankoulun liikkeitä, ja tuli mieleen, että mitä jos pukkaisinkin Vilman ylläpitoon ja hakisin Nestorin takaisin...... :D
VastaaPoistaJa kun jalka ei ole ottanut itseensä - kuski nyt vähän, ei olekaan hauskaa maastoilla neljävee Vilmiksen kanssa, kun se ei olekaan vanha muuli - on tarkoitus jatkaa tätä mielenkiintoista rojektia nyt ainakin syksyn. Tai siihen asti, että mennään rytinällä ympäri ja päätän olla enää ikinä ratsastamatta? Olen miettinyt myös ajolenkkeilyn palauttamista päiväjärjestykseen, mutta kieltämättä tällä hetkellä tuntuu, että vaikkei loikkasarjoissa kiva ole istua kyydissä, niin vielä vähemmän kivaa se on istua kärryillä, kun jalat alkaa lennellä nenän edessä ilmaan.
Mukavuusalue, se oli ennen meille tuntematon termi, vähän nauratti ajatus siitä, että Vilman kanssa ei pystyisi muka johonkin menemään... Hah. Nyt mukavuusalue päättyy johonkin postilaatikon kulmille (15 m tarhan portilta), ja sen ulkopuolella matalajalkainen maastoratsuni on... Mielenkiintoinen. Ei se auta, kuin jatkaa harjoituksia, koittaa kestää kyydissä kilareissa ja lopettaa harjoittelut aina niihin hyviin pätkiin. :D Ajo-opetuksen aikana Vilmalla tuli samanlainen vaihe kärryjen edessä, mutta se meni ohi, kun vaan sinnikkäästi lähdettiin lenkille, vaikka tiesikin, että koivet tulee lentelemään. Hyvä aika muuten näin syksyllä laidunkauden jälkeen alkaa tuon kanssa pelaamaan, olisihan se ollut vähän liian helppoa silloin, kun Vilma pääsi laitumella kuluttamaan ylimääräiset energiansa...
Mutta ei siinä, tsemppejä teille syksyyn ja hengessä ollaan mukana! :D
Voin niin tuntea sinun tuskan..!
PoistaTuhma nuori, minkä käytös johtuu lähinnä patoutuneesta energiasta, on tosi turhauttavaa! :( Salaman viimeiset kaksi vuotta ovat juurikin menneet samanlaisessa pumpulikäärössä ja lopputulos "töiden alettua" oli se, että ensin kokeiltiin, onko pakko ja sen jälkeen kun oli, lisättiin hommaan vähän omia koukeroita. :D Toisaalta Salaman ollessa kyseessä esim. maastossa sen omatoiminen eteminen on paljon mukavampaa kuin se, että se jumittelee ja sen myötä loikkii lähinnä ylös. Nyt kun se liikkuu, ovat pukit ja muut loikat "ihan peace of cake". Uskon ja toivon, että kunhan sieltä ei tipu, jäävät loikat pikkuhiljaa pois. ;) Jo pari viikkoa säännöllistä liikuntaa (minkä ei tarvitse siis tällä hevosella tarkoittaa hikijumppaa joka päivä) tekee tämän pääkopalle ihmeitä, mutta hermoja se vaatii, ennen kuin rauhallisuus ja rentous ovat pääosassa!
Sit taas onneksi täältä tallista löytyy niitäkin, jotka voi usean viikon ajotauon jälkeen valjastaa kärryjen eteen ja lähteä rauhalliselle kävelylenkille löysin ohjin ilman huolen häivää... Täydellinen toinen ääripää ekaksi mainitulle. ;)
Tsempit sinne, sinnikkyys (kuulemma) palkitaan! :D Oma asenne ja pääkoppa vaan pitää pitää kunnossa, ei siinä muu auta. Se lienee se vaikein osuus.