Toisinaan on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Taidan tehdä niin joka syksy. Aloitin tämän tradition jo viime vuonna.
Pidin hevosvapaan viikonlopun. Se on iso juttu siinä kohtaa, kun oma talli on 20m päässä kotitalosta. Tein vain pakolliset hommat eli ruokin hevoset, siivosin tallin ja tarhan sekä kuljetin hevosia sisään ja ulos. Toivoin, että ne eivät sairastu tai vaadi muita lisätoimenpiteitä. Perjantaina ennen vapaaviikonlopun alkua ratsastin Toinin pitkän kaavan mukaan ja olin iloinen. Se on palkitseva ja fiksu hevonen, joka oppii todella nopeasti. Mielestäni hyvä hankinta tähän tilanteeseen: Toimii aiotussa roolissaan mainiosti. Ajattelin ensin, etten aio ihastua siihen kauhean syvästi. Pieleen näyttää menevän.
Töiden lisäksi katsoin viikonloppuna suosikkisarjaani muutaman jakson verran ja rakastuin uudelleen. Syvästi. Näin untakin siitä ihanasta pahiksesta. Sunnuntai-iltana totesin, että on ikävä ratsaille. Itseasiassa sekin tuli vasta sitten, kun hyvä ystäväni lähetti viestin kysyäkseen, olenko kuollut. Vastoin lupaustani hevosvapaasta viikonlopusta halusin palata arjen pyörään jo illalla. Rapsuttelin hevosia iltatallin yhteydessä ja kävin Salaman kropan ja jalat huolellisesti läpi. Silkkinen mustanharmaa turkki, pehmeä turpa, samat patit ja arvet sekä lämpimät plotit takajaloissa. Tutut jutut siis. Eläin, jossa on kaikki kohdallaan. Minun sieluni sympatiaa.
Tänään palasin ratsaille. Ohjelmassa oli rauhallinen maastolenkki ja itselläni ratsuna oli Salama. Olkoonkin, että se osaa loikkia ja säpsyä vähän kaikkea, tunsin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tänne minä kuulun. Tässä ja nyt. Ratsuni oli samaa mieltä: Tämä maastoilu on ihan mukavaa touhua.
Tulkoon pimeä ja kylmä talvi. Me olemme ladanneet akut sitä varten nyt.
Tuleva viikko pitääkin sisällään vähän kaikenlaista. Salamalla on huomenna toiset treffit, keskiviikkona tapaamme eläinlääkärin ja loppuviikko lomaillaan ja ihmetellään jälleen satuloita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti