Näinä sateisina ja pimeinä päivinä motivaatio kaikkeen ahkeruuteen on todellakin kateissa. Viimeksi eilen toppahanskat kourassa hevosia pimeässä pestessä meinasi iskeä uskonpuute. Fiilis oli tarttuvaa laatua; Eivät pestävätkään kauhean iloisia tästä pesutouhusta olleet, kukapa nyt pakkasen kiristyessä haluaisi kastua. Loimien kuivatus lähentelee jo abstraktia taidetta, kun muuan arkkitehti ei aikaisemmin halunnut ajatella asiaa tallin suunnitteluvaiheessa.
Tänään(kin) vettä on satanut koko päivän. Lisätään siihen vielä kova tuuli, lähes läpimärkä turvepaali (joka piti purkaa peräkärrystä lopulta ihan omin avuin avaraa luovuutta käyttäen) ja vuotava talvikenkä, niin pienen itkupotkuraivarin ainekset ovat jo kasassa.
Ai niin. Kurkkasin edellispäivänä Duken loimen alle päivänvalossakin - pientä parannusta on tapahtunut, mutta vielä noita pahuksen tatteja on vähän liikaa.
Onneksi arkeen mahtuu niitä hyviäkin hetkiä. Sellainen on esimerkiksi iloinen hirnahdus aamulla tallinovella. Tai ihan se, että minulla on ylipäätään ilo ja kunnia pitää rakkaita hevosystäviäni tässä.
Mikä sitä Dukea varsinaisesti vaivaa? Sieni? Onpa kurja vaiva. Tsemppiä kuitenkin, vielä sitä joku päivä aurinkokin paistaa ja elämä hymyilee taas.
VastaaPoistaJuu, sieneltä vaikuttaa. Pojat käyvät vielä muutaman kerran pesulla ja jos sen jälkeen Duken vointi ei ole kohentunut, pitää vaihtaa lääkettä.
Poista