tiistai 11. kesäkuuta 2013

Pohjalta pääsee vain ylös

Riiviö ja ison kasvupyrähdyksen tehnyt Salkku kotona 10.6.
Täydellisesti epäonnistunut sunnuntai antoi taas muistutuksen siitä, miten välillä on tosi kivaa ja välillä vähemmän hauskaa. Ylipäätään onni onnettomuudessa, että Pieni Läsipääni ja Pikkumusta Riiviö ovat vielä tässä omien silmieni alla! Se on varmasti jokaisen hevosenomistajan yksi painajaisista, kun omat hevoset laukkaavat pitkin maanteitä liikenteen seassa vailla suuntaa. Lisäpainajaisia en halua nyt ajatellakaan...

Todellakin, jostain kumman syystä koko neljän hevosen lauma oli edellispäivänä välilangoista huolimatta ottanut lähdöt vain tunti sen jälkeen, kun lähdettiin itse paikalta pois. Sitä ennen tarkkailtiin tilannetta parin tunnin ajan ja kaikki oli ihan hyvin. Voin vain kertoa, että on todella karmivaa nähdä, kun tien sivussa on monta autoa parkissa ja kaikkien niiden keskellä on minun hirven värinen Salamani, tähän asti pyhäkoulua tiiviisti harrastanut nuorukaiseni. Valtava möhkäle vierähti sydämeltäni, kun huomasin kaikkien neljän jalan olevan paikoillaan ja sinä päivänä ei-niin-suuressa-suosiossa ollut ponikin ilmestyi näkökenttään siinä kohtaa, kun parkkeerasin auton bussipysäkille. Hevoset oli jo tuossa kohtaa saatu kiinni - mikä onni että paikalle sattui hevosihmisiä! Lähellä oli vain junarata, lentokenttä ja 500m päässä moottoritien ramppi. Not bad.


Karkureissu toi myös muuta lisäjännitystä mahdollisten ihmis- ja autouhrien osalta. Matkalla en nähnyt kolhiintuneita autoja enkä kuullut keneltäkään, että olisivat tuhonneet jotain tai osuneet mihinkään. Onneksi. Koko homma eteni sen verran vauhdikkaasti, etteivät poliisitkaan tiettävästi ehtineet paikalle. Sitten itse karkulaisiin: Päällisin puolin molemmat ok, aiemmin siistit kaviot molemmilla ihan röpelöiset. Ei haavoja tai turvotuksia, ainoastaan molemmat ihan vaahdossa hiestä. Kotiin päästyämme molemmat kävivät kylmässä suihkussa (josta Salama ei pitänyt ollenkaan - nyt en tosin kysynyt sen mielipidettä), jonka jälkeen saivat juoda vettä kaikessa rauhassa. Lisäksi annoin niille mahdollisen lannehalvauksen pelossa vitamiinisatsit ja elektrolyyttejä. Sitten jännittämään, että eihän Duke kehitä mitään kaviokuumetta tällaisen asfalttilenkkeilyn jälkeen...

Eilinen päivä pojilla meni nukkuessa kotona. Varsinkin Duke oli ihan poikki. Illalla ne sentään jo vähän painivat ja vetristyivät, aamupäivä meni töpöttäessä pahnapediltä vesikupille ja takaisin heinäkaukalon ääreen.


Sitten piti myös päättää, mitä nyt. Kokeillaanko uudestaan samalle laitumelle vai mitä tehdään. Päätin, että en uskalla ainakaan ponia laittaa sinne, koska on sen verran fiksu, että varmasti kokeilee samaa kuviota uudelleen - mitä siellä sitten ikinä olikaan sattunut. Eilisen päivän tein aktiivista etsintätyötä laidunasian tiimoilta ja lopulta asia ratkesi monen mahtavan tarjouksen jälkeen niin, että kokeilen laittaa ne tuohon samaan peltoon 400m päähän, missä olivat viime kesänkin iso-Duken kanssa. Nyt ne menevät keskenään ja jos joku päättää vielä karata, niin kotona (= Auschwitz‎issä) on hiekkatarha odottamassa. Ajattelin vuorotella niitä osan kesästä kotona ja siellä, näin oma kotipiha ei pääse niin pahasti metsittymään kuin viime kesänä.

Huh. Nyt vaan häntä pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä. Valtava kiitos kaikille, jotka ovat olleet konkreettisena ja henkisenä apuna, tukena ja turvana sekä valtava kiitos kaikille laidunpaikkatarjouksille! :)



PS. Julkaistaanpa vielä yksi kuva "kulissien takaa" - tällaisissa tunnelmissa meillä viimeisteltiin ponin turkkia sunnuntaiaamuna:

8 kommenttia:

  1. Voi kamaluus, voin vain kuvitella, kuinka kamala tilanne tuo on ollut! :oo

    Ja kyllä repesin tuolle viimeiselle kuvalle ihan totaalisesti :D

    http://pirinransu.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, pitäähän ponipuudelin häntäkin kuivata. :D

      Poista
  2. No huhhuh! Onneksi ei tuon pahemmin käynyt! :o

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Ainekset näiden kanssa on aina vaikka mihin...

      Poista
  3. Tiedän niin hyvin tuon tunteen kun omat hevoset on karkuteillä. Muutama vastaava kauhunhetki on tullut koettua tässä vuosien varrella...Onneksi kaikki päättyi hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, meilläkin ollaan pienemmässä mittakaavassa seikkailtu pitkin "omaa" maantietä, mutta isommille teille ei ole vielä keksitty mennä. Ja sitten ne ovat vielä nämä kaksi...

      Tosin taisi Salama saada pientä autosiedätystä samalla, tänään taluttelin sitä maantiellä viedäkseni sen paremmille apajille syömään, eikä se saanut sätkyä kuin yhdestä perävaunullisesta rekasta. Henkilöautot olivat tänään ihan okei, aiemmin se on pomppinut jo nähdessään sellaisen. Tai sitten se on vieläkin ihan poikki mokomasta reissusta.

      Poista
  4. Hui, tuo tilanne on varmasti kamala! Onneksi kaikki päättyi hyvin ja toivottavasti pysyisivät uudessa laitumessa.

    Mulle on kerran ystävä soittanut illalla, että "sun poni ja pari muuta taisi just juosta mun auton edestä" ja siis silloin Elmo asui 35km meiltä kotoa. Ei ole isä koskaan ajanut niin lujaa sitä väliä ja minä kirjaimellisesti tärisin kauhusta. Kaikki päättyi hyvin, vaikka karkulaiset toki olivat väsyneitä ja kahdella muulla jalat turvoksissa.

    Onneksi ystävä sattui paikalle; ajeli hevosten perässä ja vilkutti vastaantuleville (henkilöautoja, rekkoja yms.) valoja pilkkopimeänä syysiltana. Samalla soitti hevostutulleen, joka poikansa kanssa ajoi vastaan, olivat saaneet shettiksen kiinni ja sitten muutkin olivat antautuneet. Ja meillehän ei olisi kukaan ilmottanut mitään, ellen olisi saanut ystävältä soittoa.. Eivät edes tienneet missä hevoset olivat, kun me soitettiin sinnepäin. Huhhuijaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon (ja toivon) näiden keskenään olevan ihan OK. Kotona ovat ainakin, kuten myös viime kesän tallustivat tyytyväisenä laitumella.

      Toi on myös melko järkky skenaario, että talvi- tai syysiltana karauttavat pimeydessä pitkin maita ja mantuja. :(

      Poista