tiistai 11. syyskuuta 2012

Fannin syksy 2011

Huom. Tekstin lopussa kuvia, jotka eivät välttämättä sovi herkimmille.

On kulunut hieman yli vuosi siitä, kun ensimmäinen ikioma suomenhevoseni, 9-vuotias tamma Fanni asteli elämääni. Yhteinen tarinamme oli hyvin lyhyt, mutta antoisa. Lyhyeeseen ja traagiseenkin yhteiseen aikaamme sisältyi onneksi myös paljon niitä ilon hetkiä, jotka antoivat voimia jaksaa huomiseen.

Fanni oli harkittu ostos. Kävin katsomassa ja kokeilemassa sitä pari kertaa ja siitä oli ihan hyvät historiatiedot tiedossa. Tamma tuntui heti ensimmäisestä ratsastuskerrasta alkaen kotoisalta - se on jännä fiilis, jota en osaa sen tarkemmin selittää. Ihan kaikkien hevostenikaan kanssa en ole sellaista tunnetta saanut. Lisäksi sillä oli hienot liikkeet, mutta pienen kysymysmerkin kisaratsun uralle loi herkkä luonne, Fanni oli siis tamma isolla t-kirjaimella.

Fanni tuli kotiin kauniina kesäpäivänä 2.6.2011, juuri ennen valmistujaisiani. Kotona oli silloin Iso Valkoinen eli Tomppa ja Ruskiainen eli Hennu. Koossa oli kiva värisuora:

Fanni, Hennu ja Tom
Juhlieni jälkeen Tom vietiin viettämään kesälomaa Susannan luo ja sieltä hän matkusti ikivihreille laitumille 12.7.2011. Kotiin jäivät siis tammat Fanni ja Hennu, joista tulikin ihan sydänystävät heti.

Heinäkuun aikana pääsimme Fannin kanssa heti tositoimiin: Hankittiin hieno koulusatula, käytiin parilla valmennustunnilla ja niiden välissä maastoiltiin kevyesti. Heinäkuun lopussa kuitenkin jotain sattui, tamma alkoi liikkumaan pikkuhiljaa haluttomasti ja tarkan syynäyksen jälkeen oikeasta etujalasta löytyi pienen pieni kuuma kohta hankositeen päältä. Samoihin aikoihin hevosen laukka katosi kokonaan ja se ontui milloin mitäkin jalkaa.

Eläinlääkäri tuli ensimmäisen kerran 24.8.2011. Löytämäni hankkarivamma oli reagoinut positiivisesti ahkeraan kylmäykseen, eikä vaivannut nyt. Sen sijaan ontumatutkimuksen saldona oikeassa etujalassa kavionivelen tulehdus ja oikean takajalan kinnerkipu, jotka piikitettiin kortisonilla. Kontorolli sovittiin kahden viikon päähän ja siihen asti piti kävellä joka päivä. Tamma sai myös kahden viikon tulehduskipulääkekuurin.

Teimme työtä käskettyä, välillä myös kylmäsin jalkoja ja yhä itseäni mietitytti se kahden euron kolikon kokoinen kuuma kohta oikeassa etusessa. Ontumakontrolli tuli 6.9.2011 ja ontuma oli vain pahentunut, se ontui jälleen kaikkia jalkoja ja liikkui ihmeellisesti. Hankkari ultrattiin ja sieltä löytyi 20% vamma, jonka hoidoksi määrättiin sairastarhaus 6-8 viikon ajan ja kävelyä 10min/päivä joka viikko hieman lisäten, sekä tietenkin jalkojen kylmäystä mahdollisimman usein.

Pieni masennus uhkasi iskeä, mutta teimme jälleen työtä käskettyä. Tammalle kyhättiin sairastarha ja se jäi myrtsinä ihmettelemään elämäänsä sinne. Kaksi päivää myöhemmin kotoa löytyi erittäin kivulias ja valtavaksi palloksi turvonnut tamma. Oli päivänselvää, että sillä oli ähky. Oli muuten ensimmäinen laatuaan meillä, joten luonnollisesti säikähdin asiaa melkoisesti.

Hevonen, joka ei koskaan piehtaroi tai makaile kuralammikoissa 9.9.2011.
Ekasta ähkystä selvittiin kuitenkin ihan hyvin. Kävelyä jatkettiin pääosin ratsain, koska se oli helpoin tapa hallita reipas ja kuuma suokkineitonen. Sairastarhasta luovuttiin ja otin pienoisen riskin nyt sen kanssa, mutta en halunnut enää riskeerata sitä liikkumattomuudella, kun tamma muutenkin imppasi (oli tehnyt sitä ikänsä maitovarsasta lähtien...) ja pikkutarhassa seistessään ei muuta tehnytkään, kuin etsinyt sopivaa puunpainamispaikkaa. Syyskuun loppupuolella saimme jälleen musertavia uutisia, kun tammalla todettiin kaikki vatsahaavan klassiset oireet. Siispä se sai lääkekuurin ja elinoloja muutettiin vielä hevosystävällisemmäksi. Heinää se sai vapaasti ja tarjolla oli kokopäivätarhauksen lisäksi parhaan kamun, Hennun seura. Lisäksi se sai hiekanpoistokuurin, minkä annoin samalle myös Hennullekin.

Syyskuun lopulla otettu kuva. Ensin näytti tosi hyvältä, tamma tuntui piristyvän ihan silmissä.
Alkuun tuntui siltä, että hoidosta oli apua. Tamma oli pirteämpi ja reippaampi, jossain kohtaa marraskuussa otettiin jo ekoja raviaskeliakin, kun kenttä oli niin hyvässä kunnossa koko syksyn. Myös maastossa se oli jälleen oma innokas itsensä, vähän turhankin reipas. Oikea etunen kuumotteli välillä, mutta kylmäys kaksi kertaa päivässä tuntui auttavan.

Ihan vähän saatiin laukatakin syksyllä.
Marraskuun lopussa Hennu jouduttiin lopettamaan tapaturman seurauksena, kun sen takajalka vahingoittui erittäin pahasti. Tämä tuntui olevan Fannille vähän kova pala, koska se oli selvästi kiintynyt kaveriinsa.

Joulukuun alussa hevoset saivat rutiininomaiset matolääkkeet. Seuraavana päivänä tamma seisoi tarhan perimmäisessä nurkassa pää alhaalla ja kuopi maata tuskaisen oloisena. Selvä ähky siis, koko päivän satoi räntää taivaan täydeltä ja olin ihan valmis jo sijoittamaan itseni narun jatkoksi tai ainakin luovuttamaan tämän hevosen kanssa, kun kaikki tuntui menevän pieleen.

7.12.2011. Tältä näyttää kaasuähkystä kärsivä hevonen.
Tamma oli kipeä, mutta ei niin kipeä kuin ensimmäisellä kerralla. Oltiin kunnaneläinlääkärin kanssa kirjaimellisesti liemessä, kun tämä yritti letkuttaa sitä ja minä yritin pitää suomenjyrästä kiinni. Ei mennyt ihan putkeen se reissu... Tamma tokeni kuitenkin kipulääkkeellä ja parafiiniöljyn ja veden pakkojuotolla, seuraavana päivänä sen karsinasta löytyikin kakkakasojen joukosta valtavan kokoinen matoklöntti. Siitä ei ihme ja kumma olekaan kuvaa, sen verran ällöttävä löytö se oli...

Intohimoisena jouluihmisenä odotin jouluaattoa kuin kuuta nousevaa. Olin hamstrannut joululahjat jo aikoja sitten ja ajatuksena oli käydä aattona perinteisellä jouluratsastuksella ja nauttia vapaasta joulusta täysin rinnoin. Olin askarrellut hienoja joulukoristeita ja -paketteja, kortitkin olivat työn alla. Siinä vaiheessa en tiennyt, että juurikin ne kortit jäisivät laatikon pohjalle varmaankin ikuisiksi ajoiksi.

Kävin kuitenkin/tietenkin ratsastamassa, oli hieno "talvinen" päivä ja hevoset olivat kivoja. Fanni oli varsinkin todella kevyt ja herkkä, pyörittiin kentällä pieni hetki. Niko otti paljon kuvia, ihan sattumalta.

Fannimurunen ja minä 24.12.2011 klo 11.42.
Yllä ollaan lähdössä juuri takaisin talliin, jossa tamma sai tuttuun tapaan kylmäyskääreet ja linimentit jalkoihinsa. Sen jälkeen ne pääsivät Sohvin kanssa takaisin ulos. Ehdin menemään sisälle ja ottamaan pikaisesti jotain välipalaa, kun näin keittiön ikkunasta Fannin menevän piehtaroimaan. Muistan vieläkin Nikon kanssa käydyn keskustelun - tämä kysyy, ettenkö muka koskaan ole nähnyt, kun hevonen piehtaroi. Vastaan vähän hajamielisesti, että joo, mutta kun tämä hevonen ei piehtaroi, ellei sillä ole ähky. Meni 5min, kun totesin hevosen laukkaavan hysteerisenä tarhan päästä päähän välillä heittäytyen maahan makaamaan tai piehtaroimaan. Siltä seisomalta menimme molemmat ulos ja portilla hevonen oli tulla meidän päälle, vaikka normaalisti oli hyvinkin nöyrä ja kiltti. Sillä samalla sekunnilla tiesin, että tämä päivä ei tule päättymään hyvin.

Tunti edellisen kuvan ottamisen jälkeen alkoivat hyvin voimakkaat ähkyoireet.
Valtaosan ajasta tamma makasi tuskissaan selällään, välillä piehtaroi ja syöksähteli päämäärättömästi jonnekin.
Kuva otettu 24.12.2011 klo 14.10, Sohvi katsoo murheissaan vierestä.
Soitin samantien päivystävälle eläinlääkärille, joka vielä tuohon aikaan päivysti 2h ajomatkan päässä. Sanoin jo tässä vaiheessa, mitään enempää miettimättä, että hevosen pelastamiseksi ei taida olla mitään tehtävissä, sen verran omituista ja aggressiivista sen käytös oli ja ell oli samaa mieltä kertomieni oireiden perusteella. Tämä lähti tulemaan ja me teimme kotona valmisteluja, eli annoin hevoselle reilusti kipulääkettä ja rauhoittavaa geeliä. Ne tuntuivat auttavan vähän, odotusaika oli ihan tuhottoman pitkä.

Lopulta eläinlääkäri tuli ja teki pikaisen tutkimuksen. Leposyke yli sata, suolistoäänet 0, kaikki limakalvot vitivalkoiset ja vatsa täynnä kaasua. Hevonen teki siis käytännössä jo kuolemaa ja oli nyt selvästi shokissa. Suonta, johon lääkkeitä olisi pistetty, ei meinattu löytää millään. Pidin vain hevosesta kiinni ja silitin sen otsaa, kun ell ja Niko yhdessä yrittivät saada edes jotain kaulassa olevaa suonta "nousemaan".

Fanni makasi jo maassa, eli sitä ei tarvinnut kaataa. Viimeiset hetket olivat ihan kauniit, niin rauhalliset kuin ne vain voivat olla. Vaikka sillä hetkellä ja nytkin itken, tiesin tehneeni oikean ratkaisun.


Rakas pieni tammani nukkui ikiuneen 24.12.2011 klo 16.40 pää minun ja Nikon välissä.



Ongelmat eivät luonnollisestikaan loppuneet tähän. Oli jouluaatto ja pitkät pyhät edessä. Oli kohtuullisen vaikeaa saada kaivinkone paikalle - käytimme hyväksi kaikki mahdolliset suhteet, tutut ja vieraat, kävin jopa ajelemassa lähialueilla, mutta pariin päivään emme saaneet tapahtumaan mitään. Oli todella ahdistavaa katsoa pressukasaa pihalla, sitä kun ei voinut välttää millään. Kaiken kukkuraksi tapaninpäivän myrsky teki valtavia tuhoja täällä, toisaalta taasen sohvan pohjalla kynttilöiden valossa parkuminen oli kuin piste i:n päälle siinä kohtaa...

Kaikesta kuitenkin selvittiin ja nyt tamma on siellä, missä hänen on hyvä olla ilman jatkuvia kipuja. Elämä on jatkuvaa oppikoulua, eikä huomisesta koskaan tiedä, mutta se tässä elämässä on kai loppujen lopuksi parasta. Pitäisi aina vain tarttua siihen hetkeen ja olla onnellinen siitä, mitä sillä hetkellä on. Alun itsesyytöksistä olen päässyt jo yli, asioita vaan tapahtuu ja aina niille ei vain voi mitään, vaikka kuinka yrittäisi. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on niputtaa yksi puolikas vuosi yhdeksi (sekavaksi) kokonaisuudeksi, jota itse kelailen ja muistelen aina silloin tällöin.

Tässä vielä blogini "kohokohtia" minun ja Fannin taipaleesta:
Kirjoittaja klo
Tunnisteet: ,

1 kommentti:

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)