En ole korvaamaton

Hevosenomistajan oppikoulussa yksi vaikeimmin ohitettavia virstanpylväitä on se, ettei oma autuus ja olemisen silkka keveys ole sittenkään korvaamatonta sille omalle kultipuppelihevoselle.

Joku muukin voi osata hoitaa ja ratsastaa sitä. Joku muukin voi majoittaa sen hoiviinsa, vaikka sitten päiväksi. Hyvä niin, koska vielä pidempään napanuora ei veny.

Olen tehnyt Salaman kanssa paljon töitä ja kulkenut sen kanssa vielä sinänsä lyhyen, mutta silti niin pitkän tien. On hakattu päätä seinään, opittu nöyryyttä, iloittu pienistä ja suurista asioista. Neljän vuoden aikana on siis kahlattu useasti syvissä vesissä, mutta joskus on nähty välähdyksiä siitä, mitä tämä koko homma voisi parhaimmillaan olla. Nyt annan muidenkin nähdä ja kokea niitä hetkiä - onkin ilo kuulla, etten ihan pelkästään vaaleanpunaisin lasein ole niitä hyviä hetkiä kokenut.

Juuri nyt fiilis tämän hevosen suhteen on luottavainen ja samaan aikaan pitkästä aikaa varsin rauhallinen. Koska tunnen hevosen paremmin kuin omat taskuni, on ehkä ihan hyväkin, että olen oppinut hyväksymään kuolevaisuuteni. En ole korvaamaton, mutta paras mahdollinen. Ja jos en, sellainen sitten etsitään paikkaamaan tilannetta.

Kuvituskuvina Salaman ja blogimme pitkäaikasen lukijan Elinan kuvia ekalta yhteiseltä ratsastukselta. Samaan aikaan allekirjoittanut pohti sitä, voiko yskään tukehtua. Voi, mutta se on sitten ihan oma juttunsa jo.