Maantiekiitäjiä

Tänään paarmapataljoonan ahdistellessa ja helteen kivutessa äärimmäisyyksiin, pääsivät molemmat pojat vähän lenkille.

Ensin oli Duken vuoro. Itse asiassa minun piti ottaa Salama ensin, mutta koska se pelkää kuollakseen sähkölankaa ja erityisesti porttia, pääsi Duke-pony livahtamaan karkuun (fak!) Salaman jäkittäessä portilla. Olin kerrankin valoakin nopeampi ja nappasin Duken samalla sekunnilla kiinni ja köytin sen naapurin postilaatikkoon kiinni. Pikainen harjaus ja puunaus ja nokka kohti kotia. Hepot ovat tosiaan huikean 550m päässä kotoa, mutta matka on kuljettava maantietä pitkin. Olen vähän arastellut sitä näiden nuorukaisten kanssa, mutta tänään liikenne oli kovin vähäistä, joten lähdettiin soitellen sotaan.

Duke tepsutteli omaa rauhallista tahtiaan, pari ohimenevää autoa sai rauhassa mennä ohi ilman mitään reaktiota. Kun päästiin kotipihaan, ponin ilme kirkastui ja askel kiihtyi. Se suunnisti heti tarhan portille ja oli saada slaagin, kun vanha tarhakatos on purettu ja tilalla on tällä hetkellä vain betonikasa. Rohkeana se kuitenkin marssi heti katsomaan, että mitä ihmettä sinne nyt puuhataan... Käytiin myös tallissa katsomassa omaa karsinaa ja kuopimassa turvekasaa.

Paluu takaisin hoitui torvisoittokunnan (= Salama & iso-Duke) säestäessä. Ihan hirveää, kun vakikalustoon kuuluva pikku-Duke on poissa! Poni pääsi takaisin laitumeen ja Salama joutui narun päähän. Se sai ikäväkseni vielä tällin sähkölangasta tuossa aikaisemmin, joten portista tuleminen ei ollutkaan ihan helppo nakki... Pientä lahjontaa peliin - ruohotupsun kanssa anoen se uskalsi lopulta tulla. Salamankin kanssa maantiepätkä meni hienosti, autoista se ei sanonut mitään, ei edes parista moottoripyörästä. Sen sijaan sähkötolpassa oleva molluska aiheutti sille pientä harmia... Kotipihaan tullessa reaktio oli hyvin samanlainen kuin Dukella - vauhti kiihtyi ja kaikkea piti kytätä vähän eri tavalla, kuin vieraassa paikassa. Kävin näyttämässä sillekin tulevan tarhamökin ja Salkun reaktio tähän oli perinteinen suomenhevosreaktio, eli paikalta poistumisyritys jyräten. Siispä hetken keskusteltuamme päivän politiikasta, elämä jatkui ja betonikasa todettiin harmittomaksi. :D  Salama kävi vielä piehtaroimassa omassa yksiössään ja maisteli parit kauranjyvät. Sen jälkeen tepsuteltiin takaisin laitumelle ja voi sitä riemun määrää jälleennäkemisen merkeissä. :)

Joku voi tätä lukiessaan todeta, että oh no, ihme tyyppi tuo kirjoittaja (en kyllä kiellä), kun kirjoittaa jostain pahuksen taluttelulenkistä noin pitkän tarinan. Pakko puolustautua, että voi sitä riemun määrää, kun 1v. orivarsat toimivat hienosti perusjutuissa, eivät pelkää autoja eivätkä rieku tai rällää turhista. Lisäksi varsoista huomasi, että niillä oli hauskaa - niin ihanan uteliaasti ne seurasivat perässä ja välillä jäivät haistelemaan tai katsomaan jotain. Ihanaa omistaa kaksi ihanaa varsaa! (tulenkohan joskus kaivamaan tämän lauseen jostain esiin ei-niin-mairittelevassa yhteydessä...?)