Eilen illan ratoksi pilkkopimeässä lähdin vielä ratsastamaan Fannin - ilman satulaa. Sillä ei ole kai koskaan menty niin, se kävi tosin mielessä vasta silloin, kun Niko punttasi mut selkään ja hevonen tuntui vähän ihmettelevän, että mitä nyt tapahtuu... :D Fannimaiseen tapaan asiaa ihmeteltiin pienellä ryntäyksellä suuntaan x, jonka jälkeen elämä tasaantui ja kumpikin uskalsi taas hengittää.
No joo, sisäreidet saivat jälleen uuden merkityksen. Ja hevosen herkkyys! Tsiisus miten vaikeaa ratsastus onkaan ja toisaalta taasen teoriassa helppoa kuin heinänteko - sitä ei vaan jaksa lakata ihmettelemästä vuosi toisensa jälkeen. Heppa kulki paljon pyöreämmässä muodossa kuin satulan kanssa ja toimi muutenkin entistä herkemmin. Pelottavaa ja funtsinkin heti, että onko mun superhienossa satulassa joku vika?! Asiaa hetken pyöriteltyäni tulin siihen lopputulokseen, että suurin syy siihen on se, että ilman satulaa jouduin ihan oikeasti antamaan selkeitä apuja ja hallitsemaan vartaloni, kun taas superhienossa satulassani saan paljon anteeksi omia mokiani (= ristiriitaisia apuja) ja pienet poikitukset ja protestoinnit sivuutetaan paljon helpommin, kun ratsastajalla on hyvät tuet käytössä. Eli peiliin täytynee jälleen kurkata... :)
Siitä tulikin mieleeni, kun pari vuotta sitten uhosin, etten koskaan hanki suomenhevosta, koska ne ovat 1. jyriä, 2. kovasuisia, 3. juntteja. Tämä uho johtui siitä, kun pelkäsin, etten koskaan löydä yhtä kivoja suokkeja kuin aiemmat kisakaverini. No joo, nyt tallissa seisoo kaksi kaikin puolin herkkää puttea (inhoan muuten tuota sanaa) ja toinen niistä on taitavalla ratsastuksella halutessaan superhieno (Fanni), toisesta en vielä osaa sanoa mitään. Molemmat osaavat jyrätä ja tarvittaessa olla juntteja. Niin kuin me ihmisetkin, niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Nyt en suokkia pois vaihtaisi, suosin suomalaista siis jatkossakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti