Jousia ja kauhukoppa

Syksy on täällä. Sen tietää viimeistään siitä, kun tahmatassun kesämoodi vaihtuu pysyvästi siihen, millä on jouset kavioiden alla.

Salama ja liikkumisen riemu ovat toki iloinen asia. Vauhtia piisaa ja toisinaan järkikin pysyy mukana menossa.

Yhtenä päivänä maastoilin ihan yksin. Alku menee aina hyvin, kun hevosen dieselmoottori lämpenee hitaasti. Ekat 700m se matelee, kunnes menomoodi starttaa kunnolla. Samalla Salaman oma kauhukoppa täyttyy pikkuhiljaa ja yleensä meno kiihtyy loppua kohden kuin jännimmässä kauhuleffassa konsanaan. Metsätien kauhut - puskissa lymyävät linnut, valot ja varjot - kasvavat pikkuhiljaa elämää suurimmiksi esteiksi.

Ennen tilanne kompensoitiin lisäämällä vauhtia: Ravataan tai jopa laukataan sitten, jos kerran on aikaa kytätä ja loikkia kaikkea ja pohja sen myös sallii. Sittemmin kunto on kasvanut, joten on pitänyt keksiä jokin muu systeemi tilalle. Yhtä hyvin nuo väistöt, loivat kiemurat ja siirtymiset onnistuvat metsätielläkin ja Ruuna Reippaan henkinen kapasiteetti sietää harrastaa niitä sielläkin nykyään. Kunnes sitten ehkä peura, karhu tai ihan vain talitintti sanoo jälleen isosti pöö.

Oli jännittävää huomata, miten tiukoissa paikoissa huomaan puhuvani itselleni: "Kantapäät alas, myötää, jarruta istunnalla, älä matkusta!" ja toisinaan taas laulaa hölötän jotain kahta biisiä niin, että Salama jo huokaisee järkytyksestä.

Mutta hei - me sentään maastoillaan nykyään ja melko paljonkin vielä. Alas tulen enää silloin, kun edessä on oikeasti jotain pelottavaa.

Toisena päivänä meillä oli dressagetreenit kotikentällä. Virtaa oli jälleen vaikka muille jakaa, mikä on harvinaista aitojen sisäpuolella. Nautin tilanteesta täysin rinnoin ja ravissa Salama esitteli hienoja pätkiä. Venyi, lyhensi ja kantoi itsensä hetkittäin rehellisesti. Ravissa oli kiva istua alas ja elämä oli ihanaa.

Sitten otin laukkaa. Vaikeampaan kierrokseen (vasen) laukat nousivat paremmin kuin koskaan ja oli muutenkin tosi lystiä. Helpompaan kierrokseen en meinannut saada apuja oikein läpi ja sitten erehdyin pyytämään vähän kovemmin. Hevonen lähti kuin kuppa Töölöstä sellaista jänisloikkaa, etten ehtinyt kuin toteamaan, että nyt taisin pudota. Pari loikkaa myöhemmin huomasin roikkuvani edelleen satulassa kuin halvaantunut räsynukke konsanaan. Kohta huomasin jälleen puhuvan itselleni: "Pää ylös, ohjat käteen ja pohkeet kiinni!" - ja kas, laukka jatkui ihan tarpeeksi korrektisti. Et tsemppiä vain Elinalle sunnuntaille.

Salama inhoaa yli kaiken sitä, että mokailen jotain eli annan sille ristiriitaisia apuja. Kävikin ekana mielessä, että nyt se on vähintään pilalla ja kisat pitää perua. Jahka sain sen taas rennoksi, otettiin vielä parit nätit nostot menestyksekkäästi. Helpotuksen huokaus jälleen!

Tänään maastoiltiin kokoonpanolla Salama-Anni ja IP-minä. Myös IP kävi hurjana, mokoma meinasi ajautua ojiin - ikinä en syyttäisi kuskia!

Salama jatkoi tietty tutulla jousilinjalla. Tällä kertaa tehtiin duunia ensin hiekkakuopilla: Siirtymisiä, taivutuksia ja sen semmoisia. Ilmakuoppia sopi joukkoon, mutta Anni on hyvin petrannut istuntaansa ja pysyy kyydissä jo esimerkillisesti. Nämä olivat samalla viimeistelytreenit sunnuntaita ajatellen, huomenna vain kävellään.

Niin ja mitä tulee kauhukoppaan IP:n kanssa kulkiessa - kori ei koskaan ehdi täyttymään. Maaginen tuo polkupyörä.

Että semmosta. Vähän (ihan todella paljon) jännittää, miten nahkapuku pysyy koossa sunnuntaina!