Ikävä lokakuu

Syksyn tuulissa hiljenemme

Pisaroina muistot putoilee

Pilvet matelevat ylitsemme

Kaikki värit taittuu harmaaseen

Mitä tästä kesästä jäi käteen? Valtavan valokuvatulvan lisäksi ainakin jännittäviä juonenkäänteitä, suunnitelmien äkillisiäkin muutoksia, näyttelyreissuja, hyvin ja huonosti käyttäytyviä varsoja, klinikkakäyntejä. Niin ja leppoisaa laidunelämää.

Kevät oli odotusten aikaa: Jälleen lupasin elää kesää ihan täysillä. Tehdä kivoja juttuja ja miettiä tyhmiä asioita sitten myöhemmin. Työkuvioni olivat todella suosiolliset hevostelupuuhiin, ainakin pääsääntöisesti. 

Kesäkuun suurin kohokohta oli Duken rotunäyttely, joka oli ensimmäinen laatuaan meille. Pieni porsas oli kuitenkin siellä ihan sika, joten kotiintuomisena oli vain III-palkinto ja jumbosija omassa luokassa. Reissu ei muutenkaan mennyt ihan putkeen: Poni limbosi itsesä etupuomin päälle kahdesti sillä reissulla. Ruunauspäätös kypsyi, mutta edessä oli lämpimät kelit, joten sitä lykättiin vielä jonnekin kauas tulevaisuuteen.

Samana päivänä pojat pääsivät laitumelle tuohon "naapuriin" kahden vuotiaan suomenhevosorin kanssa. Ne ehtivät olemaan laitumella ehkä maksimissaan 2h, kunnes karkasivat. Omani pyydystin lentokentän vierestä melko vilkasliikenteiseltä tieltä, josta sattumalta ne löysin. Muistan vieläkin ne järkyttyneet hetket, kun kaahasin traileri perässä päämäärättömästi eteenpäin. Salama oli saatu kiinni sivullisen toimesta (kaikista maailman hevosista juuri Salama - se oli varmaan tosi cool siellä autojen seassa?! :D) ja Duke oli jäänyt sen luo. Loput porukasta löytyi n. puolen kilometrin päästä tuosta risteyksestä. Kaikki oli tapahtunut loppujen lopuksi todella nopeasti, edes virkavalta ei ehtinyt paikalle. Ne hetket tuntuivat kuitenkin todella pitkiltä. Matka jatkui kotiin ja laidunloma jatkui pojilla keskenään. Eli se siitä poikien sosiaalisesta elämästä... Tuo kesäkuun 9. päivä jää varmaan loppuiäksi mieleeni päivänä, jolloin kaikki mahdollinen meni pieleen. Se on hyvänä kakkosena jouluaaton 2011 kanssa... 

Heinäkuun loppupuolella rupesin ihmettelemään Salaman liikkumista. Se oli kesän aikana kasvanut aika paljon ja ajattelin, että se rikkoo ravin laukalle aina vaan siksi, ettei kroppa ole nyt vain tasapainossa. Se ravasi siis jotenkin huonosti, ei varsinaisesti ontunut kuitenkaan. Kulki myös aina häntä vinossa ja näytti laiskalta. Leikkivät kyllä Duken kanssa, mutta liikkeellelähtö näytti aina jotenkin erikoiselta. Edessä oli ajo-opetukseen lähtö, joten käytin varsan varmuuden vuoksi klinikalla. Jänispattihan sillä on ollut sukkatakajalassa jo 1-vuotiaasta lähtien, mutta heinäkuun aikana se suureni ja turposi kuin huomaamatta, joten sitä lähdettiin näyttämään.

Ensimmäinen klinikkareissu oli aika musertava. Parkusin monta päivää. Minun rakas varsani pyörivien hedelmäpelisilmiensä kera sai lähes tappotuomion, eikä sille luvattu oikein mitään hyvää tulevaisuuteen. Toivoteltiin onnea ja tsemppiä vain. Klinikalla käytiin sitten myös toisen ja kolmannenkin kerran, viimeisellä kerralla fiilis oli jo vähän helpottuneempi, vaikka diagnoosina olikin molempien hankkareiden melko paha vamma, minkä paranemisennuste on huono. Varsa sai pitkän sairasloman ja ajo-opetus tosiaan peruuntui. Jälleen siis sosiaalinen annos muita hevosia jäi näkemättä. Elämä jatkui kylmäyssuojien ympärillä ja niiden kanssa puuhastellaan vieläkin, enemmän tai vähemmän. Seuraavan kerran näyttäydytään eläinlääkärissä toivon mukaan vasta ensi keväänä. 

Syksyllä käytiin myös näyttelyissä, Duke Hippoksen kehässä Kotimäessä ja Salama mätsärissä Paattisilla. Molemmat reissut olivat kivoja, vaikka ensimmäiseksi mainitulla keikalla mukana olikin mylvivä villisika. Duke menettikin sitten pallinsa 25.9.2013 eli sen elämä jatkuu leppoisana ruunana tästä lähtien.

Koska kaikki suunnitelmat ovat enemmän tai vähemmän menneet uusiksi, en tohdi olla kysymättä, että mitäs jännää se talvi tuokaan tullessaan..?