keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Askel kerrallaan


Surulla ei ole kiire minnekään. Se on tullut luokse jo niin usein, että sen kanssa tuntee olonsa lähes kotoisaksi. Ensimmäiset kerrat säikäyttivät, mutta nyt sen kylmän lämpimän tunteen kanssa voi jo elää ja olla, vaikka millään tapaa mukavaa se ei ole.

Joulu meni jonkinlaisessa usvassa, en edes muista kaikkea. Fyysisesti olin läsnä, mutta ajatukset jossain aivan muualla. Mielessä pyörivät erilaiset käytännönasiat: Miten Sohvi pärjää hetken yksin? Mistä ihmeestä saan kaivinkoneen keskellä juhlapyhiä? Fannimurunen joutuikin odottamaan sitä lopulta pari päivää - ensin ihan vaan pyhien takia ja sen jälkeen iskikin sitten järjetön myrsky. Sähköt olivat meilläkin poikki ensin yli 30h ja sen jälkeen pitkissä pätkissä. Puolet siitä ajasta myös vesi oli poikki. Tiet olivat tukossa kaatuneiden muiden ja muiden myrskytuhojen takia. Yhtenä iltana satoi kaatamalla, tuuli oli voimakasta ja ulkona oli järkyttävä ilma - kaiken sen keskellä vain mietin, että toivottavasti Fannille ei vaan tulisi kylmä. Kun hän vihdoin pääsi haudan lepoon, tuli minulle paljon rauhallisempi olo. Nyt hän laukkailee tuolla pellon laidassa kaikessa rauhassa. Lupasin keväällä istuttaa sinne auringonkukkia, niistä tyttönen piti.

Sohvi pärjäili myös hienosti yksin. Ei sekään nyt riemusta loikkinut, mutta selvisi hyvin. Söi, joi, otti kaiken rauhallisesti - toisin kuin minä. Tänään sain sen kaveriksi vanhan tutun, nimittäin hyvän ystäväni sh-tamma Mistellan. Tuntuu turvalliselta, kun tallissa on tuttu hevonen - kokonaan uusi hevostuttavuus tässä vaiheessa olisi voinut olla turhan stressaava kokemus. Misun kanssa yhteinen taipaleemme alkaa muuten "jo" vuodesta 2005. Näihin vuosiin on kuulunut paljon erilaisia kokemuksia, mutta Misu on niissä enemmän tai vähemmän ollut mukana. On hienoa ja jollain tapaa jopa suuri kunnia saada näin hieno tamma "lainaan".

Arki on siis täällä taas. On vain pakko jatkaa ja katsoa, mitä huominen tuo tullessaan.

Sohvi ihmettelemässä kaatuneita puita 26.12.2011.
Minä ja Mistella Loimihaan loikissa 2008.

2 kommenttia:

  1. Voimia!
    Kamalaa kun noin monta samanlaista ikävää asiaa tapahtuu noin lyhyillä aikaväleillä. :/
    .. Olisin itse niin eksyksissä, kun yhdenkin lähdön jälkeen oli niin vaikeaa.

    VastaaPoista
  2. Surullista..
    Ja toivotankin paljon jaksamista tuleviin päiviin ja kuukausiin!

    Alkuun suru on kovaa mutta onneksi se helpottaa ja hetken päästä pystytään jo hymyillä ja muistella niitä kauniita muistoja!

    VastaaPoista