Perusasioita

26.11.2011

Perusratsastus - tuo ihana ja kamala sana, kaiken alku ja kaiken pääte. Miksi perusasiatkin ovat joskus niin vaikeita omaksua, tai siis, miksi kaikki oikeat tavat ovat niin vaikeita oppia, kun taas väärät asiat sujuvat aina kuin luonnostaan? Esimerkiksi hauki on kala ja hevonenhan pysähtyy, kun ohjista vetää, eikö vain?

Jokunen vuosi sitten eksyin ekalle CR-tunnille. Sen ekan tunnin jälkeen tunsin, etten osaa ratsastaa yhtään. Tieto lisää tuskaa - mitä enemmän tiedät, sitä surkeammaksi itsesi tunnet. Kun tästä shokista selviää, tulee hirveä nälkä. Haluat oppia lisää ja sopeudut uuteen tilanteeseen hiljalleen, samalla yrität unohtaa vanhoja pahoja tapoja. Se vaatii itsekuria, hallittua treeniä sekä aikaa. Sama teoria pätee myös kaikkien muidenkin elämän ihmeiden lisäksi hevosiin - alkututustumisen jälkeen on aika syventää suhdetta. Sen tapaista sielujen sympatiaa hain tänäänkin, kun olemme hiljakseen aloittaneet koulutreenit Fannin kanssa.

Ensin täytyisi uskoa siihen, mitä tekee. Uskoa ja toivoa löytyy, uskokaa tai älkää. Olen meinannut heittää hanskat tiskiin pariin kertaan, mutta hyvät ystävät, sisäinen lapsi ja välillä järkikin ovat käskeneet vain jatkamaan eteenpäin. Hyvä niin, sillä joulukuun teema liukkauden keskellä on jarrujen hienosäätö ja pysähtymiset.

Millainen on täydellinen pysähdys? En ole koulutuomari, enkä mikään pro, mutta haluaisin ratsuni pysyvän pysähtyessä hyvää ohjastuntumalla pyöreässä muodossa tasajaloin seisten. Töksähtää ei saa, eikä pysähtyminen saisi näyttää siltä, että ravurin sekkiä kiristettäisiin vauhdissa. "Opetin" (= löysin oikeat palikat ja hallitsin kehoni) Hennunkin - tuon pinkeän dynamiittipötkylän - pysähtymään pelkällä nyrkkien puristamisella ja vartalon "jäykistämisellä". Ohjista ei saisi "vetää" itseensä päin ollenkaan - kättä voi korkeintaan nostaa hieman. Mielikuvana kuvittelin hyppiväni trampoliinilla ja kun halusin hevosen pysähtyvän, kuvittelin lopettavani hyppimisen. Samalla hengitin syvään ja istuinluut kääntyivät vähän pystympään. Kas kummaa, samalla mielikuvalla Fannikin ensin hidasti - ei pysähtynyt, koska sillä oli kauhea kiire kohteeseen X. Kun ihan vähän vain maltoin pitää jarruja päällä, hevonen pysähtyi. Aina vaan uudestaan ja lopulta pienemmillä ja pienimmillä avuilla. Ihana fiilis, minä ehkä osaan jotain! Kyllähän jyrän kuin jyrän saa pysäytettyä aitaan tai maneesin seinään, mutta miksi lähteä tekemään liikaa, kun vähemmälläkin pääsee..?

No joo, huijasin vähän. Annoin tammalle taas vähän lahjuksia. Sen saa kyllä nyt pysähtymään aika helpostikin, mutta sen jälkeen pukkaa taas kiirettä. Sen takia se sai joka kerta myös leivän palan ja samalla tuli jumpattua kaulaa molempiin suuntiin kuin itsestään. Tehtiin tätä samaa vielä loppukäyntien ajan pihallakin ja homma sujui samalla tavalla kuin aitojen sisälläkin.

Perusasioistakin tosiaan saa mielenkiintoisia, kun asiaan haluaa paneutua. Uskon gurujen kirjoittamaan ja toivon, että opin vähän paremmaksi ratsastajaksi, kun opin mukauttamaan enemmän omaa tyyliäni herkän hevosen tarpeisiin. Toivon myös malttavani edetä hitaasti - seuraava tavoite jarrujen hienosäädön jälkeen on rentouden ylläpitäminen. Sen jälkeen katsotaan, mikä tuntuu kivalta. Jos Hennu oli herkkä, niin tämä suomenhevonen on se potenssiin kymmenen. Uskokaa tai älkää, jälleen kerran... :)