maanantai 24. lokakuuta 2011

Yliluonnollinen hetki


Olen ihan varma, että hevoset osaavat lukea ajatuksia.

Jos eivät, niin ainakin ne osaavat valehdella hyvin.

Kävelytin tänään selästä käsin Fannin ja se oli todella huonona. Se ei olisi liikkunut suorana eteen sitten millään, lopulta lopetinkin koko homman siihen ja kävelytin sen loppuun maasta käsin. Päässäni pyöri koko ajan melko rumia luovuttaja-ajatuksia, mietin vain, mitä tässäkin koko hommassa on järkeä - tuntuu, ettei harrastamaan pääse koskaan täysipainoisesti, vaan aina joku paikka hajoaa tai muuten homma pissii. Toisin sanoen olin erittäin huonolla tuulella ja luulin peittäväni sen hyvin.

Otin satulan ja suitset pois tarhan puolella ja odotin, että hevonen ryntää heinäpaalille syömään - ahne kun on, aina ensimmäisenä se suuntaa ruohotupsuille tai heinäpaalille, ihmisestä viis. Mutta mitä tamma tekikään - se otti askeleen lähemmäs ja painoi päänsä olkapäälleni ja jämähti siihen. Se pysyi siinä kauan, ihan kuin se olisi lohduttanut ja ollut pahoillaan siitä, että sen jalat ovat kipeät.

Sillä hetkellä oivalsin sen (ehkä jälleen kerran) - tämä on tämän harrastuksen juju, arjen pienisuuri tähtihetki. Hevonen, joka on vielä hakenut paikkaansa elämässään ja kokenut kaikenlaista, osoittaa vihdoin jonkinlaisia luottamuksen merkkejä.

Päätin, että tämän hevosen kanssa ei luovuteta ihan kauhean helpolla. Se on luusereiden hommaa - peli on menetetty vasta sitten, kun toisin sanotaan. Fannin raikuvan pirteä hirnahdus aamutallissa on siis tullut jäädäkseen... :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti